Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielipelejä vereslihalla

Jani Saxell, 14.9.2005
Hannu Helin: Linnumpi nyt s., Pulvis & Umbra 2005

Hannu Helinin viimesyksyinen kokoelma Ctrl Alt Del vei runoilijalle ominaiset kylmyyden, vierauden ja maailmanlopun tunteet sekä maanisen kielenpirstomisen yhteen ääripisteeseensä. Kokoelmassa Linnumpi nyt maailma ei enää samalla tavalla hajoa tavuiksi bittiavaruuteen. Mukana on jälleen, vaikkakin häilyvänä, slaavilaiseen kulttuuriin ankkuroituva armon teema ja panteistisia sävyjä saavaa luontokuvastoa. Onko patologinen pessimisti Helin siis reivannut ilmaisuaan helpommin lähestyttävään suuntaan?

On ja ei, kuten Ylermi Lahden kansi vihjaa. Siinä linnun luuranko riiputtaa siipiään apokalyptisissa maisemissa. Helinin oppaana helvetissä ei leijaile enkelimäinen Beatrice. Runojen minää ohjaa ”hämähäkin juoni / labyrintin logiikka ja unen esperanto”. Kuvastoon kuuluvat kyynelten kristallikruunut, pupillien pallomeri, toiveiden Buchenwald ja muistojen joukkohauta.

Miten kuvata ”amerikarnevalisoituneen” aikamme yhä nopeammin liikkuvia ärsykkeitä, rautatieaseman kielten sekamelskaa, kanavanvaihtoa ja nettisurffailua, epileptistä välkettä, uutistenlukijoiden virallista optimismia sekä kaiken pohjavirtana kulkevaa totaalisen tuhon uhkaa? Helinin vastaus on Tristia-triptyykistä (1999) alkaen ollut runoelmamainen vyörytys, merkityksillä, etymologioilla ja kielen umpikujilla leikittely. Inhimillisen kokemisen rajallisuus ja maailman kaoottisuus käyvät Heliniä lukiessa hyvin selviksi: ”tarkoitus ja merkitys erosivat ystävinä”.

Jo 16 kirjaa julkaissut Helin on liitetty Suomessa viime aikoina paljon esillä olleeseen language-runouteen. Ilmaisun ja osin maailmankuvankin tasolla yhtymäkohtia löytyy. Mitä runoilijan asenteeseen tulee, Helin on kaukana tästäkin tiedekunnasta. Language-runous jää ohuimmillaan kielelliseksi keikaroinniksi ja akateemis-ironisissa sfääreissään leijaileviksi päiväperhosiksi. Helin pelaa omat kielipelinsä vereslihalla. Hänen kohdallaan voisi tosin puhua venäläisestä ruletista.

Helin on esikoiskokoelmastaan asti tärissyt maailman kyljessä. Hän suodattaa postmodernin kuvavirtansa runojen kokevan ja kärsivän, kovasti tekijänsä oloisen minän kautta. Runoilija ammuskelee haulikolla totuuksien tyhjää joukkoa ja raahaa mukanaan ”vitimustaa omatuntoa”.

Kirjailija Olli Hyvärinen tiivistää perusteellisessa Helin-esseessään ”Helinää, murinaa, musiikkia” runoilijan vimmaisen uudistumistarpeen seuraavasti: ”Mutaatio jatkuvuuden ja elossapysymisen ehtona on tulkittavissa imperatiiviksi.” Hyvärinen luonnehtii Heliniä tieteen viimeisimmistä saavutuksista, evoluutio-, kaaos- ja kompleksisuusteorioista ammentavaksi ugriksi sekä slaaviksi. Vihan hyödyllisyyttä Helinin energiavarantona ei sovi väheksyä.

Hyvärinen puhuu asiaa. Tähän on kuitenkin huomautettava, että teemojen suhteen samanlaista uusiutumista ei ole tapahtunut. Helin kirjoittaa synkkää yksinpuhelua maailman ja itsensä tilasta, sukeltaa syvälle kulttuurihistoriaan – ja on paikoin vaarassa upotakin sinne. Viittaukset rönsyilevät antiikista avantgardeen, saippuaoopperoista Šostakovitšiin ja IT-slangista islaminuskoon. Lukijan osaa ei helpota kymmenkunta kieltä, joilla Helin operoi.

Runoilijan älyllisyyteen ja vaikeaselkoisuuteen on puututtu usein. Helin lähettää ”kansakunnan kaapin alta” terveisiä lukijoilleen ja kriitikoille:

”tipuin tahallani kärryiltänne /
sukelsin tosisyvälle /
en ole runoilija jumalan armosta tai säälistä /
vaan itseni pakosta ja halusta /
pitkästä yöstä työstä ja surusta /
en valmista vaippoja /
ole korvatunturin tonttu /
joka pukaa lahjoja /
lukutaidottomille /
lapsille”

Raskaasta merkityssisällöstään huolimatta Helinin säkeet hölkyttävät eteenpäin rennosti ja puheenomaisesti. Ehkä on hyvä, että suurten kustantamojen aikoinaan kaltoin kohtelema ”worstseller” julkaisee nyt kirjansa itse. Hän tekee tavallaan yhtä kirjaa, orgaanista kokonaisuutta. Voisi olla turmioksi, jos joku kustannustoimittaja lähtisi pilkkomaan sitä helpommin sulaviksi runoraatipaloiksi.

Kokoelmaa voi yhdellä tasolla lukea tilintekona vaikean masennuksen kanssa. Helinin venäjänsininen melankolia ei ole romanttista kaihomieltä vaan raatelevaa tyhjyyden- ja tarkoituksettomuuden tunnetta.

Entä alussa mainitut pehmeämmät sävyt, luonto ja armon mahdollisuus? ”Anna annaseni älä anna anna / elämäni olla ollut turha”, Helin rukoilee moneen kertaan.

On kuin runoilija jatkuvasti todistaisi itseään vastaan. Hänen runoelmansa on kolkon huumorin sävyttämää suoraa lähetystä helvetistä. Samalla Helin muistuttaa pienin elein asioista, jotka tekevät elämästä sittenkin jotenkuten elämisen arvoista: luonnosta, musiikista, rakkaudesta, joka on sentään joskus ollut – ja kolossaalisesta kirjailijankutsumuksesta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto