Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aihetta enempäänkin

Otto Lappalainen, 12.6.2003
Hannu Kankaanpää: Se oli satakieli s., Enostone 2003

Hannu Kankaanpää on helsinkiläinen runoilija ja kirjallisuuden monitoimija. Turkulaisen Enostone-kustantamon Pienet vaaleat –pokkarisarjassa ilmestynyt kirjoituskokoelma sisältää 14 esseetä, henkilökuvaa ja omaelämäkerrallista tekstiä, joiden aikaväli ulottuu 1970-luvulta viime vuoteen. Suppeassa julkaisussa monien tärkeiden aiheiden käsittely jää pelkäksi äänenavaukseksi. Runoilijan ajankuvaa Helsingistä, kirjailijan päiväkirjaa elämästä ja kuolemasta, haastattelijan tekemää henkilökuvaa Viljo Kajavasta ja Sirkka Turkasta tai esseistin analyysiä Timo Pusasta ja Runar Schildtistä olisi lukenut joka lajia enemmänkin, vaikkapa kokonaisen kirjan verran. Se oli satakieli sisältää aiemmin eri yhteyksissä julkaistuja tekstejä, joita on kevyesti muokattu uutta julkaisua varten. Koko teoksen kattavaa sisältöideaa kokoelmasta on vaikea hahmottaa.

Hannu Kankaanpää selittää kokoelmansa tekstien kirjon omaelämäkerrallisuudella. Painotukset niin kirjoittajana kuin lukijanakin sivuavat kiinteästi runotuotantoa, Kankaanpää tunnustaa kokoelman alkusanoissa. Tekstit ovat ”kirjoittajan hengitystä”, ja toisaalta esittelyn ovat ansainneet kirjailijat, jotka ovat olleet tärkeitä ”matkakumppaneita”.

Kokoelmalle nimen antanut kirjoitus ”Se oli satakieli” ei viittaa Shakespearen Romeoon ja Juliaan vaan Lauri Viidan runoon ”Pohjan satakieli”. Kankaanpään syntymävuonna 1954 ilmestynyt runo on ollut matkakumppani, joka ei ”tyhjene yhdessä ihmisiässä”. Kankaanpää on oppinut arvostamaan Viidan runon nasevuutta ja luontevuutta ja löytänyt siitä huumoria ja itseironiaa. Runo kannusti oman äänen löytämiseen. Kankaanpään sanoin: ”Tarvitaan vain kivi, sana, uskallus.”

Runo piirtää ajan ja paikan kuvaa

Innostuneimmin luin Kankaanpään kokoelmasta tekstit, joiden aiheet ovat minulle vieraita tai aivan tuttuja. Edellisessä tapauksessa kiinnostaa kirjoittajan näkökulma asiaan, josta olen kuullut muiltakin. Jälkimmäisessä haluan kuulla kirjoittajaa asiassa, josta itselläni on mielipide.

Yksi minulle myönteisesti vieras maailma on Kankaanpään Helsinki. Se vaikuttaa jännittävältä. Kirjoittaja esittelee eri vuosikymmenien kaupunkinäkymiä, joihin hänellä on omakohtaista tuntumaa. Helsinki-aiheisia runojaan uudelleen lukiessaan Kankaanpää huomaa, että kaupungin maisemat – myös yhteiskunnalliset näköalat – ovat rajusti muuttuneet. Helsinginkatu ei ole enää sama kuin ”Hesari”-runossa vuodelta 1981. Muutos on ollut niin raju, että on mahdollista kärjistää: ” [–] desperadojen keski-ikä on selvästi matalampi kuin ennen. Mikäli joskus vielä näkee vanhan oikean puliukon, hän on ikään kuin muisto menneiltä ajoilta, jolloin elämä oli turvallisempaa tai ainakin selkeää.”

Päiväkirjatekstit ”Maria” ja ”Isä” kuvaavat kriisiaikoja, jotka ovat useimmille tuttuja omien vanhempien ikääntyessä ja vaatiessa hoitoa terminaalivaiheeseen asti. Minut elämä on sellaisilta kokemuksilta säästänyt, mutta kirjallisuudessa aiheeseen törmää usein. Siinä yhdistyy yksityisyys ja yleispätevyys.

Isän kuoleman ja oman pojan syntymän kokemus lomittuvat Kankaanpään päiväkirjateksteissä sukupolvien jatkumoksi: ”Koko poika mahtui kahteen kämmeneen. Sen kasvoissa tunnistin kuin kutistuneina omat äkkijyrkät piirteeni. Hän näytti ikivanhalta ja huolestuneelta, minun isältäni nyt.”

Kirjailijat maailmaa kokemassa

Viime vuosikymmenien kirjallisuutemme ilmiöistä kiinnostuneille Se oli satakieli tarjoaa Kankaanpään muistelusta mm. Runous-lehden toimitustyöstä ja Nuoren Voiman Liiton 1980-luvun jälkipuolen toiminnasta.

Sirkka Turkka ja Viljo Kajava puhuvat tekstikokoelmassa myös omalla äänellään. Turkan haastattelu on tehty Honkolan kartanossa 1985. Kajavaan Kankaanpää tutustui 1981 ja julkaisi Runous-lehdessä tästä laajan haastattelun 1984. Se oli satakieli -kokoelmassa Kankaanpää kertoo vanhan runoilijan vaikeista viimeisistä vuosista sekä julkaisee uudelleen radiossa esittämänsä muistosanat ja Kajavan nuoruudenrunojen postuumin kokoelman arvostelun.

Kirjan Kajava-osiota olisi voinut muokata yhtenäisemmäksi, mutta silloin eri aikoina kirjoitettujen tekstien ajankuvaluonne olisi kadonnut. Osaltaan Kankaanpää on täysipainoisesti mukana luomassa Kajava-renessanssia, ja syystäkin.

Olen syntynyt samana vuonna kuin Hannu Kankaanpää. Minulle Viljo Kajava pysyi kauan vieraana, liian kaukaisen sukupolven edustajana. Kankaanpään kanssa jaan Timo Pusa -innostuksen (alusta saakka) ja Runar Schildt -harrastuksen (uusien suomennosten synnyttämän renessanssin myötä).

Kankaanpään mukaan Pusa on sukupolvemme tärkeimpiä kirjailijoita runoilijana ja prosaistina. Pusan teokset ovat päteviä kaunokirjallisuutena ja ihmiskuvauksena. Kankaanpää lopettaa esseensä Orivedellä Nuoren runon seminaarissa kuulemaansa Pusan lausumaan: ”Runous on rakkautta. Runous On Rakkautta.”

Schildtin tuotantoa Kankaanpää analysoi lähinnä taiteilijakuvausten kautta. Onko novellien henkilöissä Schildtin omakuvaa? Tämä on varmaan tyypillinen kirjailijan tapa lukea toisten kirjoittamaa. Elämän ja teosten suhde voi olla moninainen ja monitasoinen. Siihen Kankaanpää halunnee kirjoituskokoelmansa alaotsikolla viitata – haastavastikin, sillä elämä ja teokset -käsitepari on ollut tutkimuksessa jo pitkään huonossa maineessa.

Se oli satakieli vaatii lukijaltaan vastaantuloa monelta suunnalta. On ymmärrettävä kirjoittajan omaelämäkerrallista näkökulmaa, kokoelmaan valittujen tekstien näkökulmia ja osallistuttava ajatukselliseen dialogiin kirjoista, kirjailijoista ja elämästä. Se on kieltämättä vaikeaa mutta antoisaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto