Unkarilaisen lyriikan käännösvalikoima Yhteisessä sateessa – kuusi unkarilaista runoilijaa yltää avausrunossaan myyttisiin mittoihin. Ágnes Gergelyn (s. 1933) Orfeus kaipaa tyhjällä rannalla, elämän ja kuoleman railossa: ” [- -] miksi auringonlasku jos sinä et ole täällä / miksi vesimassat alkavat taas murista / miksi kesyt eläimet ja lempeät kivet / tuijottavat minua”.

Antologia on jatkoa pitkän linjan kääntäjien Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamalle ja kääntämälle valikoimalle Valolieriön alla (WSOY 2000), joka esitteli viiden unkarilaisen miesrunoilijan tuotantoa. Yhä liikutaan Unkarin tämän hetken lyyrikoiden parissa, vaikka nuorin polvi saakin odottaa vuoroaan. Sen sijaan tämä valikoima on huomioinut myös kolme omaleimaisen äänen naislyyrikkoa.

Yhteisessä sateessa -valikoiman nimi on peräisin Gizella Hervayn (1934-1982) runon alkusäkeistä: ”Lodentakki Itä-Euroopan naulassa / pujahdamme perätysten sen suojaan / yhteisessä sateessa”. Hervayn tavoin myös muut antologian runoilijat käyvät läpi kansakunnan historiaa ja yleisemminkin Itä-Euroopan menneisyyttä.

Runoissa käsitellään muun muassa vuoden 1956 kansannousua ja tuolloisen pääministerin Imre Nagyn kohtaloa. Runoissa menneisyys avautuu kuitenkin henkilökohtaisen kautta, kuten Hervayn runossa ”Poikani sanoi isoäiti seinälle”. Runossa uusi sukupolvi tutustuu lähimenneisyyteensä naulassa roikkuvan, takaraivoon ammutun sotilaslakin kautta. Yksityinen kokemus avaa kansan yhteistä alitajuntaa ja sen sykkivää haavaa.

Kokoelman eetos on vakava ja tinkimätön, vahvan tummasävyinenkin. Poikkeuksena on Katalin Mezeyn (s. 1943) kotoisessa ympäristössä liikkuvat tuokiokuvat, vaikka nekin kääntyvät lapsuuden ahdistaviin muistoihin. Imre Oravecz (s. 1943) pohtii runoissaan vanhuutta ja kuolemaa.

György Petrin (1943-2000) toteaa ruumiissaan kasvaneen vauvaiästä lähtien vanhuus. Rakkaus näyttäytyy hänellä tuhoavana sulautumisena: ”Kuoleva mehiläinen / haljenneessa, mehukkaassa luumussa. / Yhdessä / ne kärventyvät, mätänevät, / muuttuvat kullaksi, mustaksi / autiossa puutarhassa ”. Silti runot eivät jää pessimismiin: Kuolemahan on lupaus elämän kierrosta.

Yhteistä kokoelman runoille on pohdiskelevuus ja älyllisyys. Joukkoon mahtuu niin kuvallisuutta kuin ajatuksen runouttakin. Välillä on vaarana raskassoutuisuus, vaikka esimerkiksi Ágnes Gergelyn runoudessa on yllätyksellistä assosiatiivisuutta ja virtaa. Hänen runossaan todetaankin: ”Meidän täytyy antaa toistemme ylväästi harhailla / asioiden tiheikössä”.

Launosen saatesanoista saamme lukea, että Unkarissa runous on aina kietoutunut kansan kohtaloihin: Se on reagoinut ensimmäisenä tapahtumiin ja joskus ohjaillutkin niitä. Unkarin kirjallisuuden historia on niin lyhyen muodon historiaa kuin suurten runoilijapersoonienkin historiaa.

Antologian runoilijat rakentavat säkeensä edeltäjiensä, muun muassa Attila Józefin, Gyula Illyésin ja Sándor Petőfın, kansallis-kansanomaiselle (népies) linjalle. Tätä kalliota vasten Aladár Lászlóffy (s. 1937) lausuu: ”[- -] Näyttäkää minulle runoilijat, joita te / luette, niin minä sanon millaisia te olette. / Näyttäkää minulle runoilijat joita te / kunnioitatte niin minä sanon, millaisia te olitte. / [- -] Näyttäkää minulle runoilijat, joita te / puolustatte, niin minä sanon, millaisia teistä on tuleva”.

Hannu Launonen ja Béla Jávorszkyn ovat toimittaneet ja kääntäneet erinomaisen ja ehyen kokoelman. Käännösten annetaan kantaa itsenään, sillä alaviitteitä ei juuri ole. Saatesanojakaan ei ole solmittu vain tämän valikoiman äänentorveksi: ne toimivat myös itsenäisesti esseenä Unkarin kirjallisuudesta.

Launonen on lähes ainoita Unkarin kirjallisuuden suomentajiamme. Tästä huolimatta suomeksi on saataville melko kattavasti käännöksiä kielisukulaiseltamme, mikä on omiaan kertomaan Launosen aktiivisuudesta ja paneutumisesta työhönsä. Hänelle siitä kiitos.

Jaa artikkeli: