Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miehisiä tarinoita miehistä ja miesten hommista

Heidi Strengell, 14.2.2006
Hannu Luntiala: Hommes s., Tammi 2006

Otsikkonsa mukaisesti Hannu Luntialan esikoisnovellikokoelma kertoo miehistä ja miesten hommista. Puheenparsi vaihtelee tyylilajista ja jopa kielestä toiseen. Tarinansa kielitaituri kohdistaa toisille miehille, mutta myös miesten aivoituksia ymmärtämään pyrkiville naisille. Luntiala (s. 1952) on syntynyt Helsingissä ja työskennellyt puolet elämästään Väestörekisterikeskuksessa, viime vuodet sen ylijohtajana. Byrokraatin analyyttisyydellä ja luovan ihmisen mielikuvituksella Luntiala antaa novelleissaan äänen hyvin monenlaisille miehille ja heidän elämänsä yllätyksellisille sattumuksille.

Hannu Luntialan tarinoissa miehet ovat ystäviä ja vihamiehiä, isiä ja poikia, mustia ja valkoisia, nuoria ja vanhoja, suhteissa naisiin ja naisia vailla. Novelleja yhdistäväksi tekijäksi sukeutuu suhde muihin ihmisiin ja keskeisenä suhteiden muodostajana työ tai sen puute. Elämänmakuiset tarinat sijoittuvat miesten maailmaan: suomalaiseen yritykseen mustaihoisen siivoojan silmin, sveitsiläiseen vuoristokylään konkurssirikoksesta syytetyn yritysjohtajan näkökulmasta ja sairaalasänkyyn hämmentävän elinvoimaisen suomenruotsalaisvanhuksen aistimuksin. Luntialan novelleissa pääasiallisesti työ määrittää miehen identiteetin. Mies elää aina suhteessa työhönsä, jonka kautta määrittyy myös hänen suhteensa naiseen.

Luntialan lähestymiskulma mieshenkilöidensä arkeen on lämpimän empaattinen ja humoristisen oivaltava. Älyllinen ylimielisyys tai hahmoja halventava ironia puuttuvat täysin hänen lempeästä kynästään. Tämä ymmärtävä lämpö virvoittaa lukijaa raikkaan kevätsateen tavoin ja tarjoaa hieman naivistisen vastaruiskeen naturalistiselle nykynovellille. Luntialan kerronnan ytimessä on aimo annos sydämen sivistystä, jonka avulla hän paljastaa hahmoista kaiken tarpeellisen repimättä heitä silti riekaleiksi. Hän kykenee kuvaamaan yksinäisen tirkistelijän intiimipuuhat säilyttämällä silti hänen ihmisarvonsa. Samoin itsetuntonsa saa pitää muistinsa menettänyt mies, jonka inhimillisyyteen riittää hänen ihmisyytensä. Herkkävireinen ihmiskuvaus antaa mielestäni anteeksi kerronnan ajoittaisen kömpelyyden ja kulmikkaat lauserakenteet.

Mustan miehen talvisota

Luntialan avausnovelli on kuitenkin nimenomaan kielen osalta jopa uraauurtava. Mustaihoinen maahanmuuttaja ihmettelee suomalaista elämänmenoa vastahankitulla kielitaidollaan, jonka herkulliset homonyymit saavat natiivinkin tarkastelemaan äidinkieltään uudesta kulmasta. Päähenkilön puutteellisen kielitaidon kautta Luntiala avaa keskusteluun myös kulttuurisia kipupisteitä naivistisen oivaltavasti. Härnäävän stereotyyppisesti hän hahmottelee lukijan eteen kulmilla notkuvan lumumban, jonka sosiaalinen elämä kulminoituu sääntömääräisiin pakkovisiitteihin Sossun toimistossa. Asenteellisinkin lukija alkaa kuitenkin sulaa, kun etelänmies saa siivoustyön ja ratkeaa ilosta: ”Tää on nyt mun työ, mä hoidan sen ihan oolrait” (s. 7).

Vaikka klaani jää etelään, musta maahanmuuttaja jaksaa unelmoida uudesta ystäväjoukosta. ”Tänään, kun on ollut maassa enemmän vuoden, on minulla neljä ystävää maasta. Kolme asuu metsässä ja yksi on nainen Virastosta”, hän laskee (s. 17). Jos onni on myötä ja työssä jaksaa pakertaa kolmekymmentä vuotta, voi Suomessa saada ”vanhuksen palkan” (s. 17). Jos onnea vieläkin riittää, ”vanhuksen juhlaan voi kutsua jo satakaksikymmentä ystävää, yhdeksänkymmentä asuu metsässä ja Virastosta tulee kolmekymmentä” mies laskee (s. 17-18). Ilonaiheita riittää myös Viraston naisen antamasta piparkakkulahjasta (joka tosin syödään, ennen kuin se ehtii koristaa kuusta) ja työpuhelimesta (joka on vain työtarjousten vastaanottamista varten).

oli mun talvisota”, toteaa musta mies, kun hän eräänä iltana saa puhelun uuteen kännykkäänsä (s. 19). Ystävän lapsi on sairaana, eikä vaihtoehdoksi jää kuin kaivaa perheen tavarakätköstä käyttämättömyyttään ränsistyvä lääkärinlaukku. Viraston naisen kiellosta huolimatta miehen on soitettava taksi, koska ”sota ja rakkaus voi käyttää kaikki keinot” (s. 19). Mustasta miehestä tulee kuin taikaiskusta elinkelpoinen ja hyväksyttävä asukki pohjolan perille, kun Luntiala kohottaa hänen sivistystasonsa savanneilta yliopistoon. Jokaisessa kokoelmansa novellissa Luntiala koukuttaa lukijan aivan tarinan päätteeksi. Loppupeleissä joudumme katsomaan peilistä omia ennakko-olettamuksiamme ja niiden oikeutusta.

Ajan kulu ja naisen voima

”Musta”-nimisen avausnovellin jälkeen Luntiala jatkaa samalla yllätystaktiikalla. Päähenkilö haluaa matkustaa aina vain eksoottisempiin matkakohteisiin ja kokea tällä tavalla aina tuoreena uuden elämänsä ensimmäisen päivän. Varsin pian paljastuu, että kysymyksessä on nojatuolimatkailija, jonka nuivan elämän jännittävimpiin kokemuksiin lukeutuu kohtaaminen elävän ja uteliaan naisen kanssa kirjaston lukusalissa. Puuduttava työ on imenyt päähenkilön voimat, ja monia mahdollisuuksia on jäänyt turhan kiireen takia käyttämättä. Nyt mies päättää vihdoin antaa itselleen uuden tilaisuuden. ”Jos vain aikaa olisi riittävästi. Kolme kuukautta oli lääkäri sanonut.” (s. 34).

Luntialan novelleissa aika valuu kuin sileä hiekka sormien välistä, liian usein hajuttomana ja mauttomana. Kokoelman toinen (”Mihin kuului”) ja kolmas novelli (”Ajat ohi”) pohtivat rajallisen ajan tärvääntymistä toisarvoiseen. Vahvan aloituksen jälkeen molemmat jäävät korkealle kohonneiden odotusten johdosta vähän vaisuiksi. Teemat eivät kehity loppuun saakka johdonmukaisesti, ja siksi lopun koukku ei selity aivan tyydyttävällä tavalla.

Nelosnovellin ”Rodman” sen sijaan hehkuttaa taas täydeltä terältä Luntialan parhaita avuja: raikasta näkökulmaa ja lämmintä eläytymiskykyä kulloisenkin hahmon tilanteeseen. Seksikästä naapurinnaista ikkunan takaa tiiraileva Rodman ajautuu häiriköimään kohdettaan kotirauhaa rikkoen. Poliisin sijasta hän saa kuitenkin yllätyksekseen viereensä unelmiensa kohteen, joka on kaiken aikaa ollut häntä askeleen edellä.

Luntialan novelleissa naiset päihittävät miehet niin älyssä kuin aloitekyvyssäkin. Kokoelman viides novelli ”For” kuvaa musiikin keinoin ja instrumenttien ilmaisuvoimaa hyödyntäen traagista rakkautta, jossa epätoivoinen nainen ottaa aloitteen omiin käsiinsä. Kun mies hukkuu töihinsä eikä rakasta naistaan, tämä allekirjoittaa vastalauseensa sydänverellään. Miehelle jää kaipuu, suomalaismelankolian runsaudensarvi ja vahvin käyttövoima.

Naisen voimasta kertoo myös novelli ”Hombres”, jonka Luntiala ovelasti kertoo kirjoittaneensa katalaanin kielellä. Tarinan juonesta pääsee hyvin jyvälle germaanisten ja romaanisten kielten yleissäännöillä. Yllättävä kielivalinta selittyy ehkä salaisella ja sinisellä aiheella. Päähenkilön seksuaalinen suuntautuneisuus on hakusessa, mutta ihanasti katalaani Julietta skaalaa seksiasteikon uusiksi. Vaikka heteroseksuaalisuuteen jääkin vielä matkaa, biseksuaalisuus on jo saavutettu etu. Preferenssien sijasta Luntiala tuntuu novellissa ilottelevan seksuaalisuuden puolesta ylipäänsä: akti päivässä pitää lääkärin loitolla.

Naisen ikävästä ja menettämisen pelosta puhuu puolestaan novelli ”Minkä värinen on kesä”. Arkista aherrustaan puurtava pariskunta haaveilee kesähuvilasta etelänmailla. Musiikkia säveltävälle päähenkilölle värit edustavat erilaisia tunteita. Caprin paratiisi pysyy turkoosina siihen saakka, kunnes hänen naisensa vaatekaapista lehahtaa vieraan miehen tuoksu: havun ja kardemumman. Capri haalistuu valkoiseksi, ”tilalle on tullut tuoksu, havun tuoksu. Värejä ei enää ole” (s. 136). Naisella on Luntialan novelleissa voima tuhota mies mutta herättää hänet myös henkiin. Tämän onnen saa kokea seniili Fjalar, joka makaa tajuttomana suomenruotsalaisessa vanhustenhoitolaitoksessa. Vain Tuulen viemää -elokuvan tunnusmusiikki saa hänen hiipuvan miehisyytensä hereille. Siivoja-Greta sattuu hyräilemään kiihottavaa säveltä työnsä touhussa, eikä epäröi ryhtyä uuteen touhuun, kun huomaa Fjalarin lipun nousevan salkoon. Seuraavalla viikolla Fjalar ”siirtyy kohdusta hautaan” (s. 149), mutta Greta on saanut ”elämäänsä uuden ulottuvuuden” (s. 150).

Ystäviä ja kylänmiehiä

Työn ja naisen ohella Hannu Luntiala käsittelee miesten välisiä sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita ihmistä ymmärtäen. Kehityskaari lapsuudesta, nuoruuden ja aikuisuuden lakikorkeuden kautta vanhuuteen piirtyy luontevasti hänen kuvauksessaan. Kirjailija itse siirtyy takavasemmalle tarkkailemaan elämänkulkua ja toteaa Vanhan Testamentin miehen tapaan monen asian turhuudeksi. Elämänkokemus ja sen antama lempeys toisia Luojan luomia kohtaan tarjoavat parantavan lukukokemuksen, jossa toissijaiseksi jää hieman kokematon ote kerrontatekniikassa.

Hannu Luntiala tuo oman rauhallisen täydennyksensä vihaisten nuorten miesten ja naisten kirjoittajakaartiin. Maailmoja syleilevien aiheiden rinnalle Luntiala kantaa myös ne elämän pienet riesat, joista arki pääasiassa koostuu. Harva kykenee hahmottamaan lintuinfluenssan kokonaisvaikutuksia, mutta yllättävän moni osaa samastua miekkoseen, joka kiistelee naapureidensa kanssa luvattomasti pysäköidyistä autoista parkkipaikalla. Iranin ydinvoimalaitosten toimintaan emme voi paljon vaikuttaa, mutta radaltaan suistuneita unelmia löytyy itse kunkin vintinkomeroista yllin kyllin. Näitä kätköjä Luntiala on kolunnut novellikokoelmassaan, ja tarinoiksi ovat piirtyneet tavallisen miehen eletty ja elämätön elämä. Vähäeleistä, paikoin melodista, usein koskettavaa kaunokirjallisuutta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto