Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailmasta irti revitty ihme

Alli Kantola, 23.5.2005
Hannu Mäkelä: Jonakin päivänä kirjoitan sinusta runon s., Otava 2005

Rakastunut on joka kerta jälleen neitsyt, poikuutensa ensimmäisen kerran menettänyt. Hannu Mäkelän uuden kokoelman runoissa on rakkaudelle antautumisen häpeämättömyyttä. Rakkaudesta kirjoittava onnistuu, jos hänellä on ”sydän joka aina pelvotta käy päin lohikäärmettä, / ei väliä, jos yhtään Yrjänää ei ilmaannu”. Enkä minä ollut Yrjänä lukemisen alussa, en lukemisen aikanakaan, mutta antauduin lopulta tämän rakkauden ehdottomuuden edessä.

Silmäilin kauan kokoelmaa vieraasti. Yli puolenvälin suhtauduin varautuneesti rakkautensa hullaannuttamaa runoilijaan, joka vaeltaa viimaisilla kaduillani, minun, jolle olisi houretta sanoa: ”kätesi lopulta aina etsii minut, minut vain”. Vasta loppusivuilla huomaan torjunnan antaneen periksi, ja silloin onkin aloitettava alusta. Samana läpi kokoelman toistuva rytmi on imaissut minut ikiomaan maailmaansa. Eroottiselta intensiteetiltään Hannu Mäkelä on lähellä Eeva Kilpeä: ”…kuvittelen sinut tähän nyt, / käännän ja kuvaan mielessäni ruumiisi joka sopen, ennen kuin sovitan ihoasi ylleni.” (s. 83)

Mäkelän rentous ärsyttää jännittäjää. Heittää nyt runojen sekaan esim. sana ”nakkiska”. Ärsyttää myös, millä häpeämättömyydellä mies riisuutuu itsensä iloon rakkauden huoneessaan eikä tule kylläiseksi maailmasta irti revitystä ihmeestään. Yksin eläjää kuitenkin hiukan lohduttaa miehen hämmennys löytämänsä edessä: ”siinä se yhtä kaikki on, ruumiisi hengittävä ja liikkuva / ja nopeampi kuin kauris ja silmien edessä ja iholla / kaikki maailman ihmeet…” .(s.86)

Onnellinen ei takerru mihinkään

Mäkelä kirjoittaa rakkaudestaan niin kuin puhuisi. Säkeet jakautuvat usein luonnollisten taukojen mukaan tavoitellen välillä loppusointua kuin äkkiä hypähtäen tai naurahtaen. Muotoherkän sellainen tekee levottomaksi:

”Päivän hetket, yökaudet hän oli valveilla / katseli kaiken aikaa sielunsa kuvia, / menneestä pulpahtavaisia, ihaili aurinkoja, pilviä, / pursia, siipiä, unia; ja tunnit kuluivat lentäen. / Päivät, no nehän olivat samaa kuin yöt, / ja jokaisen mukana ihmisten ikuiset työt. / Vaikka maailma kavala, kohtalo julma, ei huolta; / sehän oli kiviseinään kirjoitettu: kaikki täällä on kestettävä vain, on tartuttava päivään kaksin käsin.” (s. 50)

On melkein kuin säkeet ontuisivat, mutta eivät sitten kuitenkaan. Vaan mitä muuta voi odottaa tältä ”keinusta tippuneelta ja kalloonsa lähtemättömiä kuhmuja saaneelta”, onnensa tavoittaneelta.

Huojuva ja kuhmuinen on niin vapautuneesti onnellinen, että kateeksi käy. Onnellisuus on suurta turvallisuutta; turvallisuus on niin itsestään selvää, siinä voi pysähtyä ja hiljetä, avata mielensä ovet, antaa entisen ja tulevan virrata ohitseen ja lävitseen, äänten, tuoksujen, liikkeen, ihmisten. Onnellinen ei takerru mihinkään. Takertuminen olisi häiriötila. Takertumisesta sikiää hätä. Se on vielä kaukana.

Mäkelä määrittelee onnellisuuden runossa ”Taivaan nimet”. Aistit, rakkaus ja luonto välittävät meille taivaan. Taivas on luonto ja sään ihanat vaihtelut. Itse meidän kuitenkin täytyy valmistaa itsemme kykyyn ottaa ja antaa, olla yhtä meissä olevan luonnon kanssa: ”… palokärki huutaa, / sekin on samaa tunnetta täynnä, / koivun ja mustan viinimarjan tuoksuja, / jotka käärin kimpuksi ja ojennan.” (s. 62). Ellei ole kokemusta luottamisesta, saamisesta ja antamisesta, ei ole tarttumaa näihin runoihin. Voi vain tuhahtaa niin kuin minä ensimmäisellä vilkaisulla: jatkakoon runoilija rakkautensa kehässä, surisen muuanne. En surissut.

Pysähtynyt ja hiljentynyt omistaa kaiken

Vajaan satasivuisen teoksen läpi kulkee ainakin kolme teemaa: pysähtyneelle mennyt ja tuleva ovat tässä, pieni tyttö katsoo rakastavia ja puhuu viisaita sekä kokonaisvaltaisen kokemisen taivas. Läpi runojen kulkee yhteys luontoon: ”Hyvin hiljaa virtaa joki. / Ja rakkaus kaihoaan savuaa, / saa tuulen avukseen sitä kuljettamaan.” (s.64)

Runoilija elää huimauksesta toiseen. Kun yö saapuu ”ja hipaisen ihoa, / taas käsitän ihmeen ja ilon, / heilahdan läpi maailmoiden merten, / ja sitten jo palan ja poltan ja sulan itse ja vaivun, / vaivun ja taivun vain. Ja kun nousen taas ja kohoan ja taas vaivun ja kohoan, ja yhä vieläkin / vain vaivun ja kohoan, vaipuakseni taas, / se on huimausta, jota en sittenkään / en koskaan ennen ole kokenut.” (s.73) Rakasteleeko ihminen samassa rytmissä kuin puhuu?

Viattomuus tekee minut vastaansanomattomaksi: ”Pelkäämättä mitään riisun itseni sinua nopeammin, / annan vaatteitten pudota ensin lattialle ennen kuin nostan ne, / laitan kuitenkin tuolin selkämykselle, lähelle toisiaan, / jottei niillekään tulisi vilu.” (s.14) Ilman kateutta ajattelen runoilijan sanoin, että voisipa ”minutkin elämä vielä herättää ja pyytää käymään ilolla päivään mukaan”.

Täydessä hiljaisuudessa on turva. Vasta liikkeelle lähtiessä katoaa yhteyden tunto. Nousee pelko menetyksestä. Vuodet kääntyvät vastaan, menneisyys alkaa puhua levottomuutta herättäen. Miten hankalaksi kaikki vielä tulee? Entä jos toistan itseäni ja lähden vaeltamaan? ”Pysäytä minut, jos voit, jos ja kun vielä tahdot /… / jaksa kuunnella, niin jaksan elää, opin kyllä.” (s.82)

Hivelevän kauniita ovat erityisesti alkusivuilta löytämäni runot ”Jokainen huomen” ja ”Talo”. Minulle, turvattomalle ja yksinäiselle, kokoelman kauneimmat sanat ovat kuitenkin viimeisillä sivuilla, runossa ”Alun loppu”: ”Vaikka kaikki päälle kaatuisi, / vaikka jokainen matkan varrella / tahtoisi ”todistaa meitä vastaan, / on tämä ihon tieto todempi: / ei ole tullut vielä lopun alku; / alun loppu vain.” (s. 74)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto