Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vapaus, kaipaus, rakkaus

Saara Kesävuori, 26.5.2003
Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L.Onervan elämä s., Otava 2003

Hannu Mäkelän on täytynyt vuoden verran tehdä töitä enemmän kuin 24 tuntia vuorokaudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran L. Onervan arkisto avautui nimittäin maaliskuussa 2002 ja vain hiukan yli vuosi arkiston avautumisen jälkeen ilmestyy Nalle ja Moppe, arkistolähteisiin perustuva laaja elämäkertateos, jonka keskiössä ovat runoilija L. Onervan (Moppe) ja Eino Leinon (Nalle) lisäksi Onervan ensimmäinen puoliso, metsänhoitaja Väinö Streng ja hänen toinen puolisonsa, säveltäjä Leevi Madetoja.

Nalle ja Moppe kertoo ennen kaikkea Leinon (1878-1926), Onervan (1882-1972) ja Madetojan elämästä ja keskeisimmästä tuotannosta.

Mäkelä on toimittanut useita Leino-runovalikoimia. Vuonna 1995 ilmestyi minämuotoinen, Leinosta kertova romaani Mestari, joka voitti Finlandia-palkinnon. Vuonna 1997 Mäkelä julkaisi Leino-elämäkerran Elämä ja runo.

Enemmän kuin taattua työtä

Nallesta ja Mopesta voisi kirjoittaa pitkän liudan kiittäviä määreitä: kulttuurihistoriallisesti kiinnostava teos, ammattitaitoista työtä, oivellisesti hyödynnettyä arkistomateriaalia, hieno kuvaus järkyttävistä ihmiskohtaloista…-. Olisi kuitenkin aika merkillistä, jos viisi valtionpalkintoa saanut ja yli 150 teosta kirjoittanut Mäkelä olisi äitynyt tekemään ikävystyttävän ja ammattitaidottoman teoksen aiheesta, joka on kiinnostanut häntä useita kymmeniä vuosia.

Miksi Nalle ja Moppe on paljon enemmän kuin ammattitaitoisen ja kokeneen kirjailijan tasalaatuista ja taattua työtä?

Siksi, että näytelmiäkin kirjoittanut Mäkelä kuvaa katalan eleettömästi draamaa, joka syntyy sekä teoksessa keskeisten henkilöitten sisäisenä tapahtumana että heidän välillään. Ei suinkaan, draamallinen jännite ei sisälly teoksen rakenteeseen. Nalle ja Moppe on kaikeksi onneksi levollista proosakerronta. Jännite rakentuu vaivihkaisesta tavasta, jolla Mäkelä siirtää kerronnan painopistettä henkilöstä toiseen ja kolmanteen.

Painopisteen siirtäminen ei tarkoita näkökulman vaihtamista postmodernin terävärajaisesti tai trendikkäästi elokuvadramaturgiaa plagioiden. Mäkelä hiipii, hivuttautuu, kysyy, pohtii, jättää auki, siirtyy eteenpäin ja palaa taas jäljilleen. Kerronta on kuin Rubikin kuutio tai monikerroksinen talo, jonka ovista henkilöt siirtyvät harkitussa rytmissä sisälle ja ulos. Kukaan ei kuitenkaan lähde kokonaan pois, ei edes kuollessaan.

Intensiivisin draama syntyy nelikosta Aino Kajanus, Eino Leino, Leevi Madetoja ja L. Onerva. Mustasukkaisuus repii heitä kaikkia sekä toisiaan kohti että toisistaan erilleen. Kaikilla heillä on tavalla tai toisella osattomaksi jäänyt tunne-elämä. Madetoja ja Streng olivat lapsettoman Onervan ”pojuja”, Madetoja oli isätön, Onerva jo varhain äiditön.

Lukuisat kirjeet toimivat henkilöitä toisiinsa sitovina porraskäytävinä. Mäkelä esittää arkistolähteilleen kysymyksiä, mutta hän ei juuri selitä eikä psykologisoikaan. Hyvä niin, koska tässä tilanteessa lukija saa käyttää mielikuvitustaan. Arvelenkin, että yksi Leinon ja Onervan suhteen koossapitäviä tekijöitä oli se, että heillä ei ollut yhteistä lasta. Toinen heitä toisiinsa sitova seikka on paradoksaalisesti voinut olla se, että he kaksi levotonta eivät avioituneet eivätkä asuneet yhdessä kuin kotvan verran ulkomailla. Onervalle merkityksellistä on täytynyt olla monella muulla tavalla mahdottoman Leinon kollegiaalinen arvostus ja tuki.

Omintakeista arkistojen käyttöä

Suomen Kuvalehden (20/2003) yleisönosastossa Juho Juntunen pelkistää Hannu Mäkelän Mestarin luetun plagiaatiksi, johon löytyy materiaalia SKS:n arkistosta. Ei muuta kuin eläytyy toisten mielen dokumentteihin ja sepittää, tietenkin uskottavuuden puitteissa.

Juntusen mielipiteen tekee kiinnostavaksi se, että hän pitää soimaamansa teoksen vastakohtana kirjallisuutta, joka on ”omintakeista”. Omintakeisuus palautunee romantiikan kaikuina syntyneeseen käsitykseen kirjailijasta, joka salamoivan aivomyrskyn vallassa luo nerokkaita mielen ja kielen tuotoksia, mielellään ahdistuneena, yksin ja tyhjästä.

Itse asiassa nimenomaan arkistojen hyödyntäminen on 2000-luvulla kirjailijalta varsin omintakeista toimintaa. Suurin osa arkistoistahan on kokonaan penkomatta. Ne ovat penkomatta myös kirjallisuudentutkijoilta. Onervasta on kyllä olemassa Reetta Niemisen kirjoittama ja SKS:n julkaisema elämäkerta Elämän punainen päivä(1982), mutta naistutkijat voisivat silti hetken hävetä nurkassa siksi, että heistä kukaan ei ollut SKS:n oven takana vuosi sitten odottamassa L. Onervan arkiston avaamista.

Onerva jäi elinaikanaan ensin Leinon, sitten Madetojan varjoon. Mäkelän teoksessa Onerva ei jää varjoon, mutta jollakin tapaa läheltä ymmärtävämmin Mäkelä kuitenkin suhtautuu Leinoon.

Mäkelä kirjoittaa marginaaliin tai välitilaan, jossa on hyvin vähän kirjallisuutta. Nalle ja Moppe ei ole tiedettä, popularisoitua tiedettä, tietokirja tai romaani. Se pakenee selkeitä määritelmiä. Myös siitä syystä se on hieno teos ja nimenomaan hieno proosateos. Draamallisista elementeistään huolimatta se ei ole dramatisoitavissa, koska lopputulos olisi väistämättä litteän kaksiulotteinen ja alkuperäisteosta latistava.

Satatuhatta runoa odottaa

Mäkelä vertaa Onervaa Fernando Pessoaan. Mäkelän mukaan Pessoalla oli monta minuutta, Onervan vahva runoilijaminuus oli yksityiselämässä miesten heiteltävänä. Miksi Mäkelä hakee hiukan onnahtavan vertailukohteen miesrunoilijasta? Onervan kaksijakoisuus ei ole naiskirjailijoiden keskuudessa millään tavalla harvinainen piirre, mutta Suomessa sen syntymisen syitä on tutkittu erittäin vähän.

Minun mielessäni Nalle ja Moppe assosioituu Anne Delbeén teokseen Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä(1989). Leinon ja Onervan tavoin Auguste Rodin ja Claudel eivät kaikesta päätellen päässeet koskaan henkisesti irti toisistaan. Yhteistä näille sielunkumppaneille oli myös sekä kuluttava että työnteon voimavirtana toimiva intohimo. Lisäksi kummankin naistaiteilijan tie vei mielisairaalaan. Onerva päätyi sinne ehkä Madetojan työrauhan turvaamisen vuoksi, Claudel kesyttämättömyyttään – eli samasta syystä. Simone Weilin sanoin: Emme omista mitään tässä maailmassa – sillä sattuma voi riistää meiltä kaiken – paitsi vallan sanoa minä.

Toivottavasti naistutkijat ovat lukeneet Mäkelän teoksesta, että Onervalta jäi varovaisesti arvioiden satatuhatta julkaisematonta runoa. Ne löytyvät SKS:n arkistosta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto