Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuoleman käsi hyväilee

Mika Nykänen, 4.8.2000
Hannu Salakka: Tauko ennen laulua s., Otava 2000

Hannu Salakan uusin runokokoelma käsittelee lähestyvää kuolemaa ja elämän tyhjyyttä harvinaisen armottomasti ja lakonisesti. Runoilija on vetäytynyt kaikesta erilleen ja tarkkailee vähittäistä elämän katoamista teräviä kuvia piirtäen.

Kokoelman lävistävä teema on elämän merkityksen pohdinta ja kaipuu jonnekin, mikä on kadonnut kauan sitten. Kuolema ei pelota, se nähdään vapautuksena elämän raskaudesta ja mielettömyydestä. ”Kuinka välttää pitkästyminen / jos jokainen meistä viipyy näillä tienoin / loppuun asti.”

Mukana on myös rakkauteen liittyvä sivuteema, jota runoilija lähestyy taakseen katsoen. Rakkaus ja rakastettu ovat mennyttä, jäljellä on enää muisto. Runoilija kokee suhteen olleen hänelle tärkeämpi kuin rakastetulle: ”… aina tämä / että on kuin hän kulkisi yhä poispäin / aina saman ihmismassan halki / kääntymättä kertaakaan katsomaan…”

Salakka on armoton. Todellisuuden perusvire on tuska, joka on niin suuri, ettei sitä enää tunne. Ainoastaan muutamassa runossa runoilija kokee jotakin helpottavaa, mutta ne eivät valaise kokoelman pilvistä kokonaisuutta.

Salakasta on tullut tunnetuksi pohtijana. Tauko ennen laulua jatkaa samalla tiellä, mutta nyt pohdinta on aiempaa synkempää. Toisaalta, puhuja hyväksyy kaiken ilman vastarintaa. Todellisuus on vankila, ihmiset ovat piinaa toisilleen, eikä mikään avaa tietä vapauteen. ”Maailmassa ei ole mitään ristiriitaista, / tapahtuu mitä tahansa / niinkuin sattumoisin tapahtuu, /
mitään muuta mahdollisuutta ei ollut.” Tarkoituksellisesti tai ei, mutta välillä tuntuu kuin runoilija itse toimisi vapauden kieltäjänä esittämällä totuuksia, joita vastaan ei voi väittää, koska hän kertoo omasta todellisuudestaan.

Aiemmissa kokoelmissaan Salakka ei ollut vielä näin säälimätön. Runoissa oli ilmaa ja reittejä, joita pitkin ajatukset saattoivat kulkea ennalta määräämättömiin paikkoihin. Mutta Tauko ennen laulua ei anna lukijalle katteetonta toivoa. Todellisuus ei näyttäydy mahdollisuutena vaan paikkana, jota täytyy kestää.

Kokoelman loppu nousee hienosti. Siinä vähäeleisyys toimii. Ajatus kuolemasta tulee lähelle, siihen voi eläytyä. ”- kuinka kuvata tunnetta, / kun poistuu huoneesta / taakseen katsoen / ovesta, / jonka takana ei olekaan mitään. / Mutta siitä olen varma, / että kun minut löydetään, / silmäni ovat suljetut. / Sen tekee käsi, / joka ei ole koskaan muuta / kuin hyväillyt.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto