Jo-ku

Hannu Simpuran romaanissa ”Jo-ku” esitetään tärkeä viesti mediahälyyn turtuneille ihmissieluille. He elävät maailmassa, jossa ruumis on nostettu ikoniksi, ja tuntuvat vääristyneen kielenkäytön myötä unohtaneen paitsi toiset myös itsensä.

”Jo-ku” -teosta voi nimittää ”metakielelliseksi” romaaniksi. Sen kantavana ajatuksena, ydinfilosofiana, on ajatus nykyihmisten vieraantuminen kielestä sekä samalla itsestä ja toisesta. Tätä peitetään turhalla hälyllä, tietoisuuden metelillä ja huonolla kielenkäytöllä.

Kirjan päähenkilö, puheterapeutti ja kielitieteilijä Ärnes ja hänen veljensä, potkut saanut mekaanikko Örnes, puhuvat tyystin eri kieltä. Niin puhuu moni muukin kirjan henkilö, ohi ja sivu toistensa. Ärnesin tavoitteena on palauttaa sielu ja ruumis takaisin yhteyteensä: kielen holtiton käyttö on enne kuolemasta, itsestä vieraantuneisuudesta.

”Jo-ku” sisältää mahdollisimman räävejä versioita erityylisistä ”kielistä”, mm. stadin slangista, suomenruotsalaisten puhetavasta jne. Jokainen kirjassa käytetty puheenparsi on käynyt läpi jonkinlaisen väärinkäytön ja pahoinpitelyn. Tämän tarkoituksena on ilmentää kielenkäyttäjän itsestään vieraantumista. Kirosanoja ja v-alkuisia sanoja vilisee niin tiuhaan tahtiin, että alkaa etoa. Syvemmällä tasolla lienee tarkoitus havainnollistaa feminiinistä luontaista alistusasemaa maskuliinisuudelle. Esimerkiksi Örnesin kieli on täynnään niin naista kuin kaikkea feminiinistä halventavaa sanastoa, että syntyy lähinnä kuvotusefekti. Myös muita pahoinpideltyjä kieliä on kirjassa kielenkäyttäjän ja kielen ”kuoleman” havainnollistamiseksi.

Vedellä ja kalastamisella on kirjassa metaforinen rooli. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Koväskallille, lääkärihuvilan liepeille, missä Ärnes tapaa mystisen erakon Selman. Miehen ja naisen kohtaaminen ja rakkauden toteutuminen, kuten Selman ja Ärnesin, on kirjassa mahdoton
yhtälö. Rakkaus ei saa koskaan toteutumaansa, kun kielen rooli on unohdettu ja haudattu. Veden pinta on kielen pintaa, jonka rikkomalla on mahdollisuus päästä syvemmälle kielen finesseihin. Erilaiset fyysiset reaktiot seuraavat henkistä lamaantumista: Selman kieli katoaa täysin ja Ärnesin eri ruumiinosiin juuttuu ongenkoukku…

Nykyihmiselle ja nuorisolle pinnan rikkominen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, kieli on tuomittu jäämään kiinni väärinkäyttöönsä. Oire kielen kuolemasta on myös kulttuurimme pakonomainen kiinnostus seksiin ja sukupuolisuuteen, ruumiillisuuteen ja henkisen ja sielullisen unohtaminen.

Periaatteessa ”Jo-kun” juoni on merkityksetön kirjan syvemmän viestin kannalta. Kielen kuolemaa demonstroidaan kärjistyksien ja erilaisten pahoinpideltyjen puheenparsien avulla.

Simpura piirtää kuvaa ajastamme; luontainen kuvotus syntyy huonosti käytettyä kieltä lukiessa. ”Jo-kun” ärsyttävä puoli on ajoittainen saarnanomaisuus: lukijalle tahdotaan kädestä pitäen osoittaa itsestä, toisesta ja kielestä vieraantuneisuus, vaikka asia tulee jo vähemmälläkin selväksi.