Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Väärin syytetty

Jouni Tossavainen, 27.4.2001
Harold Bloom: Lukemisen ylistys s., Otava 2001 Kääntäjä(t): Kalevi Nyytäjä

”Olen valinnut toiseksi näytelmäksi Hedda Gablerin, sillä Ibsen on (1600-luvun ranskalaisen komedian mestarin Molièren ohella) Shakespearen jälkeen huomattavin eurooppalainen näytelmäkirjailija.” (s. 224) Tästä se alkaa, ja tähän se päätyy. Jos toinen näytelmä on Ibseniltä, niin se ensimmäinen on Shakespearelta. Shakespeareen vertautuu kaikki muu lukemisen ylistys Bloomin kirjassa.

Jos et niele yhdysvaltalaista näkemystä, että kaikki länsimainen kaunokirjallisuus voidaan ja nimen omaan pitää kuvata Shakespearen kautta, unohda Bloom. Lue Lukemisen ylistystä, jos haluat vaikkapa tuntea ison egon äärellä olevasi aidosti, rehellisesti ja koko ajan oikeassa ja taatusti suoralla tiellä kohti lopullista listaa niistä teoksista, jotka ehdottomasti pitää lukea. Valitettavasti niihin ei näytä kuuluvan Alastalon salissa.

Kirjallisuustieteilijänä kuvailisin Bloomia kabbalistiksi, joka nojaa Shakespearen lisäksi Raamattuun (The Holy Bible, Authorized King James Version). Kirjallisuuden vastaanotosta kirjoittaessaan Bloom ei löpise esimerkiksi reseptioestetiikasta. Hän lähtee samalta pohjalta kuin tyttäreni, joka haluaa ehdottomasti tietää, onko Henna vai Venla nätimpi Salkkareissa.

Väittäisin Bloomia myös raivostuttavaksi kabbalistiksi, vaikka hän ei pyrkisi polemisointiin tässä kirjassa: ”En pysty vaientamaan omaa demoniani, mutta tässä kirjassa kuuntelen sitä vain silloin kun se kuiskaa: ”Minä rakastan”, koska en pyri tässä polemisoimaan vaan ainoastaan opettamaan lukemista.” (s. 17)

Vaikean mielihyvän luo johtavaa syvälukemista Bloom väittää rakastavansa niin monta kertaa, että minä en enää luota häneen enkä hänen tekstinsä vilpittömyyteen. Jos rakastaa niin vilpittömästi kuin Bloom, miksi pitää ymmärtää niin väärin ”resentnikkejä”, koulukuntaa, johon kuuluvat kaiken maailmaan feministit, marksilaiset, semiootikot, dekonstruktivistit, uushistorioitsijat ja muut lacanilaiset? Jos esittää lukemisen kolmanneksi periaatteeksi Emersonin lausetta: ”Humanisti on kynttilä, jonka sytyttää rakkaus ja kaipaus kaikkia ihmisiä kohtaan”, miksi pitää sammuttaa toisten kynttilät ja nuotiot?

Kabbalistina Bloom toimii kuten Milan Kunderan kuvaama kafkologia, jonka määritelmä löytyy esseeteoksesta Petetyt testamentit (WSOY 2001): ”Kafkologia ei etsi Kafkan romaaneista mielikuvituksen muuntelemaa todellisuutta, vaan availee uskonnollisia piiloviestejä, selittää filosofisia vertauksia.” (s. 53, suom. Jan Blomstedt) Bloomin kirjassa törmää tällaisiin piiloviestien avauksiin ja selittelyyn siitä, kuinka se ja se kirjailija on varmaan tuumannut Shakespearen tiettyä säettä kirjoittaessaan romaania, joita Shakespeare ei tietääkseni kirjoittanut.

Tiedetäänkö kiistattomasti edes sitä, kirjoittiko Shakespeare itse kaikki näytelmänsä, kirjoitettiinko ne esitysten aikana ja yhteistyössä vai koottiinko ne esitysten jälkeen? Joka tapauksessa teatteri on olemassa Bloomille vain tekstinä, näytelmäkirjallisuutena, ja sitäkin lukiessa voi väittää mitä hyvänsä, vaikkapa unohtavansa Ibsenin ja Shakespearen välistä muun muassa Büchnerin, Dideron, Gogolin, Goldonin, Racinen, Schillerin, Vegan

Lukemisen iloa olisi, jos näkisi, mitä Kundera kirjoittaa Bloomin ylistyksistä. Niissä ei mainita esimerkiksi Kunderaa eurooppalaisen romaanin yhteydessä, ja Kundera on kuitenkin omistanut useamman romaanin ja esseen kuvatakseen nimen omaan eurooppalaisen romaanin historiaa ja sen omanlaatuisuuden luonnetta ihan ilman jatkuvaa viittaamista Shakespeareen tai Raamattuun.

Koska haluan jatkaa Bloomin lyömistä Kunderalla, otan esimerkiksi Ernest Hemingwayn novellin Vuoret kuin valkoiset norsut. Siitä on tulkinta sekä Bloomin että Kunderan kirjassa. Bloom neuvoo lukemaan näin: ”Dialogista käy selvästi ilmi, että nainen on elämänhaluinen ja kunnollinen, kun taas mies on järkevä ja henkisesti tyhjä, itsekäs ja rakkaudeton. Lukija on täydellisesti naisen puolella…” (s. 48) Kundera lainaa professori Jeffrey Meyersin tekstiä ja kommentoi itse suluissa: ”Mies on itsekeskeinen (kuinka niin?) eikä ota huomioon naisen tunteita (perusteeton väite)… Kaikki mitä mies sanoo on valheellista (väärin: kaikki miehen sanat ovat tavallisia lohdutuksen sanoja ja siinä tilanteessa ainoat mahdolliset.” (s. 155)

Kundera päätyy siihen, että amerikkalaisen professorin – kuten myös Bloomin – tulkinnassa novellista tulee moraalin oppitunti, joka ”heittää nykyhetken ylle sovinnaisuuksien hunnun häivyttääkseen näkyvistä todelliset kasvot. Niin ettei koskaan tietäisi mitä olet kokenut.” Tällaista kitschvetoista tulkintaa Kundera ei pidä pelkästään amerikkalaisten professorien harhana. Se on kollektiivisesta alitajunnasta nouseva jatkuva vaatimus, voima, joka ei kohdistu pelkästään taiteeseen vaan myös todellisuuteen, jotta emme näkisi, mitä tapahtuu.

Bloomin puolustukseksi suhteessa Meyersiin on mainittava, että hän ei sotke novellin Vuoret kuin valkoiset norsut tulkintaan Hemingwayn henkilökohtaista myyttiä, jonka mukaan novellissa on kyse Hemingwayn reaktiosta hänen ensimmäisen vaimonsa toiseen raskauteen.
Raskauttavia lauseita kyllä riittää jo Bloomin näkemyksessä novellista Kilimanjaron lumet: ”Silloin kun Hemingway on novelleissaan kunnianhimoisimmillaan, hän on eniten shakespearelainen… Hemingway kurittaa itseään mitä kiihkeimmin ja uskon, että se olisi tehnyt vaikutuksen Tshehoviinkin… Hemingway on silti saattanut muistaa kuolevan kuningas Learin kuvitelman…” (s. 50-52)

Myös professori Meyers löysi kuningas Learin Hemingwayn novellin Vuoret kuin valkoiset norsut lauseesta ”Minä pyydän, pyydän, pyydän, että olisit hiljaa!” Meyersin se sai ajattelemaan Learin huutoa: ”Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!” Kundera taas pitää Meyrsin Lear-löytöä latteutena ja yrityksenä koota auktoriteetteja samaan kappaleeseen: ”viittaus Shakespeareen on tyhjä huitaisu niin kuin olivat viittaukset Dostojevskiin ja Kafkaan”. (s. 157)

Suomessa Bloomia saattaisi kuvata Raamattunsa lukeneeksi Markku Eskeliseksi. Vertauksen ymmärtänee, jos yrittää ymmärtää Eskelisen yrityksiä yksityisiksi yleistyksiksi teoksessa Haavikko 2001 (WSOY, 2001). Kriitikko Pekka Tarkkaan Bloomia rinnastin jo kirjoittaessani Parnassoon 4/1995 länsimaisen kirjallisuuden kaanonia koonnesta teoksesta The Western Canon (Harcourt Brace, 1994).

Yhdeksästä Bloomin esittelemästä novellistista uusia tuttavuuksia minulle ovat Flannery O´Connor, ”joka on kenties ollut kaikkein omaperäisin amerikkalainen tarinankertoja sitten Hemingwayn”, ja nykyitalialainen Tomaso Landolfi, jonka novelli kertoo tarinan Gogolin vaimosta (todellinen Gogol ei avioitunut).

Bloomin viidentoista runoilijan esittelyjen joukosta sytytän lukemisen liekiksi sen, että Walt Whitmanin Laulu itsestäni olisi aika kääntää uusiksi. Niin Viljo Laitisen kuin Arvo Turtiaisen suomennokset kaipaavat viritystä, josta saattaisivat vastata Lukemisen ylistykseen ennen suomentamattomia säkeitä laatineet runoilijat Merja Virolainen ja Markus Jääskeläinen.

Itse ”pääsuomentaja” Kalevi Nyytäjä on tehnyt hyvän työn suomalaiselle lukijalle. Hän on kääntänyt myös vielä suomentamattomista romaaneista otteet Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49:sta ja Cormac McCarthyn Blood Meridianista. Näiden lisäksi Bloom esittelee romaaneja 13 kaanoniin kuuluvalta kirjailijalta.

Yhdysvalloissa How To Read And Why julkaistiin vuonna 2000. Suomessa kovakakantinen Lukemisen ylistys sisältää 320 sivua. Kriitikko Tuva Korsströmin ”hauskaksi ja poleemiseksi kolossiksi” (Hbl 15.10.1995) määrittelemä liki 600 sivuinen The Western Canon on käännetty ruotsiksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto