Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Uusi arvostelu

Jantso Jokelin, 16.5.2005
Harri Manner: Suuri performanssi, eli, Kuinka Jaakko Tolvasesta tuli käsitetaiteilija s., Johnny Kniga 2005

Postmodernismi, nykytaiteessa pakkomielteeksi muodostunut sekava käsite, saa nyt arvoistaan kirkasta kritiikkiä. Romaanissaan Suuri performanssi Harri Manner sättii modernin jälkeiset taideteoriat, käsitetaiteen, performanssit, nykytanssin ja poikkitaiteelliset installaatiot pelottavan asiallisesti ja aiheellisesti. Mikä röyhkeintä, hän on tosissaan. Mannerin visiossa Suomi kukkii tekotaiteellista hölynpölyä, yleisö taputtaa kiltisti käsiään, avustukset juoksevat ja pöyristyttävät projektit saavat presidentin suojeluksen. Tulkinta nykytilasta herättää hämmennystä. Mihin ihmeeseen taideapurahat nykyään menevät?

Suuri performanssi on kertomus Jaakko Tolvasesta, yksinkertaisesta muurarista, joka pääsee puolivahingossa Postmodernin Taiteen Akatemiaan tiilimuureja rakentamaan. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun varsinainen tiilitaiteilija kuolee. Tolvanen päättää ottaa hänen paikkansa. Hän on varma, että kenestä tahansa saa taiteilijan. Aluksi dosentit, maisterit ja muut taideturjakkeet kuulevat hänen puheensa kuten tahtovat: mahdollisimman monimutkaisesti. Tiilimuuri onkin – kuten Jaakolle kerrotaan – erottavan tekijän symboli, joka ”pohtii kommunikaation mahdollisuutta ja mahdottomuutta”.

Tolvas-Jaakko oppii nopeasti talon tavoille, käytännössä puhumaan sulavasti abstrakteista sfääreistä. Koko Suomen taideyhteisö on ajautunut simulakrumiin, tilanteeseen, jossa taiteella ja käsitteellisellä ilmaisulla ei ole mitään suhdetta mihinkään todellisuuteen. Uuden taiteen lähettiläät hokevat samoja asioita loputtomiin, lauseketjuja, joiden merkitys on ajat sitten kadonnut. Hevonen tai multakasa on ”käsitteellinen viittaus alkuperänsä poissaoloon”. Taideopiskelija Kaija Koivula tutkii ”poronsarvia, nyrkkeilyhanskoja ja oksakasaa fallisen luontosuhteen symboleina ja naisidentiteetin vastasuhteina”. Pekka Niskanperä tutkii ”seksuaalisia pakkomielteitä julkisessa tilassa arkkitehtuurin muotojen kautta”. Hillitön ryöpytys alkaa nopeasti. Hullut tulkinnat ja kunnianhimoiset teokset lisääntyvät.

Kirjassa seikkailee tuttuja henkilöitä ja varmasti monia tuntemattomampiakin taidehenkilöitä elävästä elämästä. ”Kirvesfilosofi” Taneli Mäkipää ja kohuttu joutsenentappovideo voivat herättää tiettyjä assosiaatioita kuten myös esimerkiksi nimi Asmo Kauhala. Käsitetaiteen professori Mauri Tuhvamppi on Marcel Duchampin suomalaista sukuhaaraa. Harri Mannerin ärhäkät nettikolumnit paljastavat, että monet kirjan henkilöiden repliikit ovat oikeilta henkilöiltä poimittuja taiteilijoiden ja kriitikoiden lausahduksia, joihin Manner on selvästi ärsyyntynyt ja jotka hän päättänyt panna kiertoon. Suuri performanssi on vahvasti todellisuuteen sidottu, mikä vakavoittaa juonta ja lisää tarinan painoarvoa.

”Ensi naurahduksen jälkeen valistuneen ihmisen valtaa murheellinen tyhjyys tämän vuosisadan suuren hölynpölyn edessä.”

Harri Manner yrittää paikallistaa sitä pistettä, jossa teoria lopulta irtoaa käytännöstä ja taide menettää merkityksensä. Eikö teoksen pitäisi olla sitä, miltä se näyttää? Viittaako sana ”talo” aktuaaliseen rakennukseen vai toisinpäin? Missä vaiheessa kannattaisi lopettaa käsitteiden pyörittely ja tarttua pensseliin? Mannerin jatkuva hienovarainen vihjailu ylimerkityksellisen taiteen turhuudesta puree. Perusjätkän näkökulma nykytaiteeseen on havainnollistava. Kaikista tyhmimmät kysymykset ovat käsiteviidakkoon eksyneelle suuruudenhullulle kaikista vaikeimpia. Mannerin pyrkimys piirtyy selvästi esiin kirjan myötä. Hänen tekstinsä on varmaa, oppisanasto laaja ja tarina akateemisen räävitön. Verbaalisella oveluudellaan Manner voisi kuitenkin yhtä hyvin olla nykytaiteen puolesta tai sitä vastaan. Postmodernismi kun on suureksi osaksi kielitaitoa.

Juoni etenee klassisesti kohti Suurperformanssia, Jaakko Tolvasen läpimurtoa käsitetaiteilijana. Tarina tuo mieleen Hal Ashbyn ohjaaman elokuvan Tervetuloa, Mr. Chance (Being There, 1979, Jerzy Kosinskin romaanista) yllättävää ja filosofista loppua myöten. Peter Sellersin tähdittämässä riemastuttavassa elokuvassa hieman vajaaälyisestä puutarhurista tulee sattumalta politiikan johtohahmo. Itse hän kuvittelee puhuvansa puutarhan hoidosta. Teemojen käsittely Mannerin Suuressa performanssissa muistuttaa brittikirjailija Stewart Homen taidemaailmaa, jossa henkilöt ovat vähintään yhtä hukassa näkemystensä kanssa. Juonessa on joitakin helppoja ratkaisuja kuten se, että tiilitaiteilija ja muurari ovat sattumalta kaimoja. Kuten Mr. Chancen tarinassa myös Suuressa performanssissa juuri sattumalla on suuri sija. Stewart Homen tapaan Manner osoittaa, että mikä tahansa on romaanitaiteessa mahdollista ja sallittua. Tai ainakin siihen on lukijan tyytyminen.

Vakavammin Manner kritisoi aikaa, jossa taidetta luodaan. Teorioihinsa rakastuneet friikit kyhäävät käsittämättömiä luomuksia, joihin negatiivinen kritiikki ei ylety. Vaikeaselkoinen taide tyhmentää katsojan ja pakottaa hänet arvostamaan mitä tahansa roskaa. Kaikki arvostelu on katteetonta, ”taiteenvastaista populismia”. Mannerin kirja on harkittu rynnäkkö tekotaiteellisen roskan päämajoihin. Tehtävässään se onnistuu kiitettävästi. Manner ei kuitenkaan lyö nykytaidetta kuoliaaksi. Hän osoittaa persoonallisesta näkökulmastaan sen heikot kohdat, kuin toivoen taiteen uutta aikakautta, jossa hevonen voisi edes joskus olla hevonen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto