Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmiskohtaloita kalansilmäobjektiivilla

Antti Ojala, 14.11.2019
Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja 218 s., Siltala 2019

”Olen varma, että jos voisin uneksia delfiineistä joka yö, elämäni olisi huomattavasti miellyttävämpää ja ahdistukseni viimeinkin päästäisi minut kokonaan otteestaan.”

Delfiinit ovat nisäkkäitä, jotka suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja hahmottavat ympäristöään sitä kautta. Niitä pidetään fiksuina olentoina, jotka ovat auttaneet jopa merihätään joutuneita ihmisiä. Monimutkaisten sosiaalisten verkostojen täytyy kuitenkin olla niille stressaavaa, puntaroi kirjailija Harry Salmenniemi (s. 1983) novellikokoelmansa Delfiinimeditaatio nimitarinassa.

Huippujalkapalloilijat rentoutuvat uimalla delfiinien kanssa.

Salmenniemi on kertonut vaikuttuneensa jo nuorena kuulemastaan tarinasta, jonka mukaan huippujalkapalloilijat rentoutuvat uimalla delfiinien kanssa. Kukapa ei vaikeina hetkinään haluaisi seurata delfiineitä niiden sulavaliikkeisessä menossa? Pullokuono vain viistäisi vettä ja painuisi taas turkoosinsinisen veden alle… Delfiinien ja ihmisten sosiaalisesta käyttäytymisestä löytyykin monia yhtäläisyyksiä.

Tarinoissaan Salmenniemi reflektoi ympäristöään, tuntemiaan henkilöitä ja aiemmin luotuja kulttuurituotteita. Delfiinimediataatio on nimeä myöten tarkoituksellisen ristiriitainen kokoelma novelleja, joissa kaikuluodataan niin potilastarinoita kuin tähtikultin rakenteitakin.

Kommunikointia ruoan avulla

”En ole niin valveilla että voisin sanoa: olen valveilla.”

Salmenniemi kuuluu siihen nuoremman polven tekijöiden joukkoon, jotka ammentavat psykologisesta kuvauksesta, mielenterveyden järkkymisestä ja sen terapoinnista kirjassaan.

Psykologisella otteella lähdetään liikkeelle heti kokoelman aloitusnovellissa, jossa keski-ikäistynyt kertoja herää yöllä ja kertaa arkeaan: työmatkaa Helsinkiin, vaimoaan (nukkuva hämärä, kolmasosaksi näkyvillä), kiropraktikkoa, kokouksia, ostamaansa asuntoa ja kahvitteluhetkiä Edinburghissa. Välillä hän huomaa kävelleensä wc:hen, pian taas tuijottaa makuuhuoneessa lamppua jota ei näe kunnolla pimeässä. Fragmentteja ruuhkavuosien ainoasta hengähdystauosta – yöstä, joka valvottaa päivän vaatimuksilla.

Samaa kosmista yksinäisyyttä tarkastellaan kokoelman myöhemmässä tarinassa ”Ihminen on onnellinen eläin, jossa menneisyyden haamuja ja elettyä elämää puretaan osiin hienovaraisesti pienillä huomioilla. Kommunikaation vaikeus, ihmisten vieraus toisilleen ja tyhjyys ovat alati läsnä näissä kahdessa novellissa. ”Kiitos” ja ”ole hyvä” riittävät pitkälle, kun ne lausutaan oikeassa paikassa oikein painotuksin.

Elämän ei tarvitse sisältää suuria tunteita. Tätäkö tämä on loppuun saakka?

”Kommunikoin avopuolisoni kanssa pääasiassa ruoan avulla. Hän tekee täydellistä mysliä, johon varoo laittamasta allergisoivia ainesosia. Minä puolestani teen italialaista ruokaa, jonka nauttiminen iltaisin kahdeksan ja yhdeksän välillä on kotitaloutemme ainut todella pyhä toimitus.”

Jonkinlaisen banaalin ja kuitenkin kauniin kuvan Salmenniemi maalaa rakkaudesta ja yhteiselon muotoutumisesta pitkässä parisuhteessa. Novelli kertoo myös elämän tasaantumisesta kertojan kuvaillessa kuinka kohtuuttomuutta tulee välttää ja keskittyä syleilemään keskinkertaisuutta. Parhaita viinejä juovat menettävät ilon juoda keskinkertaista litkua. Elämän ei tarvitse sisältää suuria tunteita. Tätäkö tämä on loppuun saakka?

Missä vaiheessa päättäjät lepäävät?

Mielenterveysongelmia käsitellään useammassakin novellissa. Kuvataan töistä palaavaa peruspalveluministeriä, jota oksettavat tehdyt päätökset mielenterveyspalvelujen karsimisesta. Nurinkurisesti toisessa novellissa syrjäytynyt nuori taas on huolissaan päättäjien mielenterveydestä:

”Kukaan ei kerro, kuinka paljon päättäjämme joutuvat syömään psyykenlääkkeitä kestääkseen elämänsä ja päätöksensä.”

Samainen kertoja suunnittelee perustavansa meditaatioluostarin, jonne voisi vetäytyä kauas pois yhteiskunnan oravanpyörästä. Tietynlaista delfiininlaulua sekin. Vaikka luostari olisi avoin kaikille, ennen kaikkea päättäjät toivotetaan tervetulleiksi retriittiin lepäämään.

Salmenniemi viljelee loputtomasti huumoria rankkojen teemojen varjolla.

Sarjan kaksi novellikimaraa avaavat psykiatrin vastaanotoille tulleiden ihmisten tarinoita – tai sairaskertomuksia. Osasta tulee mieleen, voisivatko ne olla peräti todellisia? Salmenniemen puolison tiedetään olevan psykologi, mikä on varmasti auttanut tekstin työstämisessä elämänmakuiseksi.

Salmenniemi, kuten myös esimerkiksi Miki Liukkonen, viljelevät loputtomasti huumoria rankkojen teemojen varjolla, mikä näkyy kirjan absurdeissa avautumisissa psykiatrille. Molemmat kirjailijat suhtautuvat myös pelottomasti yliampuvaan, groteskiin puoleen kirjoissa.

Instituutiot tiputetaan jalustoiltaan

Kunnolla kirjailija päästää irti riepotellessaan suomalaisia brändejä, noita yritysten viimeiseen saakka varjelemia pyhäinkuvia. Novellissa instituutiot lentoyhtiöistä huonekalujätteihin ja Suposta Palloliittoon saavat osansa. Jo pelkkien Marimekon raitapaitojen näkeminen aiheuttaa kertojalle epileptisiä kohtauksia.

Kokoelmassa on parikin tarinaa, joissa ulosteilla on keskeinen roolinsa. Jumalan Teatteri olisi niistä varmasti innostunut varauksettomasti, muilla saattaa tulla Freudia ikävä.

Presidenttejä”-tarinassa valtionpäämiehiä ei todellakaan käsitellä mairittelevasti, vaan ad hominem -tyyliin kakkapilluiksi nimitellen. Nimittelyssä toistuvat jälleen ristiriitaiset termit, lisäksi sanaparin feminiininen puolisko viitannee käänteisesti presidenttien edelleen hyvin miesvaltaiseen kulttuuriin. Vauhtia on varmasti haettu nykyajan likasammiosta eli netin keskustelupalstoilta.

Valtionjohdon tekemisiä seurataan nykyään tietysti tarkemmalla syynillä ja varsinkin mediassa kritiikki heitä kohtaan voi olla hyvinkin henkilökohtaista. Ainoa, joka novellissa säästyy parjaamiselta on istuva presidentti Sauli Niinistö. Niinistö on nauttinut omaa luokkaansa olevaa kansansuosiota, eikä hänelle löytynyt viime presidentinvaaleissakaan todellista haastajaa. Edellisiin presidentteihin Ahtisaareen ja Haloseen verrattuna häntä onkin käsitelty silitellen, mitä novelli alleviivaa. Toisaalta taas Mannerheimin tiputtaminen jalustalta tuntuu kuuluvan jo taiteilijoiden pakolliseen riittiin matkalla kohti vakavampia pyrkimyksiä.

Infantiilisti presidenttejä nimittäessään novelli hyökkää sekin instituutioita ja etenkin all male panel -ilmiötä kohtaan. Kovin yksipuoliseksi tulkinta kuitenkin jää.

Eritteillä jatketaan toisessa novellissa onnistuneemmin. Jotain hykerryttävää on Salmenniemen tavassa kuvailla keliaakikkoa naista lentokoneessa, joka saa väärän ruoka-annoksen eteensä. Vehnä ei tee hyvää tottumattomalle vatsalle ja lopun voi arvata. Seuraa kunnon screwball-komediaa välillä takautumien kautta. Tuntemattomaksi eivät jää aineen ikuinen kiertokulku eivätkä ihmiskropan rajatkaan.

Kulttuurikriittistä ilottelua

Novelli nimeltä ”Haastattelu” on Cheekin haastattelun pohjalta tehty sepitelmä eräkirjojen kirjoittajasta. Se perustuu Tero Salosen Raymond-lehteen tekemään Cheekin haastatteluun, jonka sanoja Salmenniemi on muuttanut. Salmenniemi ottaa Cheekin puheesta osia ja kokoaa faktaa ja fiktiota yhdistelevän kollaasin ihmisyyden ja artistiuden eri puolista.

Nyt ei puhuta kaupallisesta rap-musiikista, vaan kirjamaailmasta ja elämästä pokeripöydissä. Kyseessä on eräänlainen negatiivikuva suomalaisesta supertähteydestä. Teksti raaputtaa paitsi tähteyden pintaa, myös ihmistä roolinsa vankina. Tähteyden kuva on kuin taiteilija René Magritten piippua esittävä maalaus ja ”Ceci n’est pas une pipe” eli ”Tämä ei ole piippu” -teksti. Piippua esittävä kuva ei vastaa piippua itseään.

Yllättävät tulokulmat aiheisiin ja yhteiskunnan toimijoiden tarkastelu sekä päättäjien että tavallisen kansan näkökulmasta vievät mennessään.

”Haastattelun” aiheen kaltaisesta kierrätyksestä puhui myös kirjailija Timo K. Mukka työstäessään ”Surullinen sunnuntai” -novelliaan (julkaistu postuumisti kokoelmassa Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971). Mukka uskoi, että ”sijoittamalla vaikkapa pätkän Kekkosen puheesta jonhonkin sen omasta yhteydestä irroitettuun tehtävään, se alkaa toimia kokonaan eri tavalla ja lähinnä luonnettaan paljastavasti.” (Timo K. Mukka: Annan sinun lukea tämänkin). Mukka vertasi menetelmäänsä pop-taiteeseen ja taiteilijan rooliin materiaalin valitsijana.

”Hymyilevä mies” (2016) sen sijaan on kapean suomalaisen elokuvakentän harvoja viime vuosien piristyksiä. Juho Kuosmasen ohjaama elokuva palkittiin muun muassa parhaan elokuvan Jussi-palkinnolla sekä parhaana eurooppalaisena esikoisohjauksena. Elokuvassa nyrkkeilijä Olli Mäki rakastuu juuri ennen ratkaisevaa ottelua ja häviää sen. Silti elämä hymyilee. Mutta novellistia ei naurata elokuvaa ironisesti kommentoivassa tarinassa.

Novellissa elokuva nähdään vain latteana Suomi-kuvaston kierrätyksenä, jossa ”nainen hymyilee, mies vaikenee, koivikko jatkuu niin pitkään ettei sitä kestä”. Kirjoittajan tavallisuusalakulona pitämä elokuva käydään pikakelauksella läpi muodostaen siitä elokuvakriitillinen pastissi. Kaikki nähdään suomalaiselle elokuvalle (pitkään) tyypillisen mustavalkoisen, surumielisen luupin läpi. Se on arvostelun irvikuva, jossa kaikki lytätään alusta saakka kuin television Pulttibois-sketsissä taannoin: ”Oikeen huono, oikeen oikeen oikeen huono…!

Hullun projekti

Jyväskyläläinen Salmenniemi kuuluu tämän hetken kiinnostavimpiin ja omintakeisimpiin lyhytprosaisteihin ja runoilijoihin. Salmenniemi on kirjoittanut kuusi runoteosta sekä kiitellyn novellikokoelman Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017).

Salmenniemen yllättävät tulokulmat aiheisiin ja yhteiskunnan toimijoiden tarkastelu sekä päättäjien että tavallisen kansan näkökulmasta vievät mennessään. Hän liikkuu novelleissaan hieman Raymond Carverin maailmojen hengessä tarttuessaan arjen yksityiskohtiin ja keikauttaen ne lopulta päälaelleen. Parasta kokoelmassa on sen poikamainen huumori, joka äityy usein jopa suoranaiseksi naljailuksi. Heikompaa ei kuitenkaan poljeta, vaan vastassa ovat aina valtarakenteet. Salmenniemi on haastaja, kirjallinen mielensäpahoittaja, ilman fiktiivisen esikuvansa s-kortin väristä ummehtunutta tylsyyttä.

Delfiinimeditaatio on jatkoa Uraanilampun aloittamalle novellikokoelmasarjalle, josta on tarkoitus tulla lopulta neliosainen. 16 novellia käsittävä Delfiinimeditaatio on syntynyt osana kokonaisen novellisarjan luontia. Haastattelussa Salmenniemi onkin kuvaillut projektia ”mökkihöperön hommaksi”. Toivottavasti hulluus ei haihdu matkan varrella, vaan Salmenniemen kynä pysyy terävänä myös novellisarjan seuraavissa osissa. Novellit eivät ole kuollut kirjallisuudenlaji, vaikka kertoja yhdessä tarinassa niin ironisesti väittääkin!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto