Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kohtalo määrää, ihminen häärää

Heidi Lakkala, 4.5.2009
Haruki Murakami: Kafka Rannalla s., Tammi 2009 Kääntäjä(t): Juhani Lindholm

Tragedian ironia piilee siinä, että juuri hyveellinen ihminen ajautuu elämänmatkallaan kärsimyksiin. Kohtalo määrää ihmistä kreikkalaisen tragedian perusmaailmankuvan mukaan. Tragedian tunne ei synny niinkään yksilön heikkouksista vaan juuri hänen vahvuuksistaan. Esimerkiksi Sofokleen Oidipus päätyy naimaan oman äitinsä rehdin luontonsa johdosta, ei velttouttaan (s. 275). Näin selittää Haruki Murakamin (s. 1949) kreikkalaisesta tragediasta intertekstuaalisia vaikutteita ammentaneen romaanin hahmo päähenkilölle tämän elämäntilannetta ja samalla koko teoksen ydinteemaa.

Villillä mielikuvituksellaan ja ihmisyyttä konstailemattomasti analysoivilla romaaneillaan kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut Haruki Murakami pohtii kolmannessa suomennetussa teoksessaan kohtalon ja vapaan tahdon välistä suhdetta nuoren pojan näkökulmasta. Jo 34 kielellä etenkin nuorison valloittanut Murakami on tullut suomalaisille tutuksi romaaneistaan Sputnik –rakastettuni (Supuutoniku nokoibito 1999; suom. 2003) ja Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru boken 1982; suom. 1993). Romaaneille on yhteistä helppolukuisuus ja kursailematon tarinankuljetus. Pintatason kerronnallinen kepeys keventää tapahtumaketjujen traagisuutta ja jättää tilaa teeman monipuoliselle kehittelylle.

Murakamin kyydissä pätevät hänen sääntönsä. Lukijan on tyydyttävä sellaisiin reunaehtoihin, että ihminen kykenee tarvittaessa keskustelemaan kissojen kanssa ja että Johnnie Walker näyttäytyy muuallakin kuin viinapullon kyljessä. Ellei lukija suostu uskomaan, että taivaalta sataa tarpeen mukaan joko sardiineja tai iilimatoja, Haruki Murakami ei ole hänen kirjailijavalintansa. Murakami on kuin Muumilaakson silinterihattuinen taikuri, jonka hatusta löytyy mitä mielikuvituksellisimpia yllätyksiä.

Mielikuvituksensa kanssa suhteellisen läheiset sinunkaupatkin tehnyt lukija saattaa aluksi pohtia, mikä merkitys surrealistisilla sattumuksilla ja arkimaailman lainalaisuudet päälaelleen kääntävillä kerronnan keinoilla Murakamin teoksessa on. Tehokeinoiksi ne ovat jo kulahtaneen väsyttäviä ja älykkökikkailuinakin jo nähtyjä. Mielestäni tässä romaanissa keisarilla kuitenkin on vaatteet yllään. Murakamille näyttävät arkielämän formaalit tapahtumaketjut toimivan lähinnä kulissina mielen ja mielikuvituksen liikkeille, joita hän korostaa absurdeilta tuntuvin keinoin.

Kafka Tamura on Kafka Rannalla

Kafka rannalla (Umibe no Kafuka) -teoksen ja sen päähenkilön nimi, Kafka Tamura, paljastaa romaanin teemasta jälleen yhden muunnelman. Tsekkiläiseltä elämäntuskan ilmentymältä etunimensä saanut poikanen ei ole juuri iloista päivää lyhyen elämänsä varrella kokenut. Kafkan äiti jättää pienen poikansa etäisen kuvataiteilijamiehensä hoteisiin ja ottaa mukaansa vain tyttären, joka ei Kafkan tiedon mukaan edes ole tämän biologisesti synnyttämä. Hylkäämisen kokemus yhdistyy kylmään ja lähes mykkään rinnakkaiseloon elitistiseltä vaikuttavan isän kanssa.

Kafka-nimi ei esiinny ensimmäistä kertaa Murakamin teoksissa. Romaanissa Sputnik – rakastettuni kirjailijaesikuvaan viittaa opettaja K, jonka ystävättären muodonmuutos viittaa edelleen Franz Kafkan samannimiseen teokseen. Sanna Nyqvist kuvaa Sputnik-arviossaan (Kiiltomato 18.12.2003) romaania osuvasti: ”Se on Kafkaa toiseen kulttuuriin vapaasti transponoiva mysteeri ihmisyydestä ja yksinäisyydestä.” Sama erillisyyden kokemus kalvaa nuorta Kafka Tamuraa, joka ei enää kestä erillistä yhteiseloa isänsä kanssa.

Kafkan sukunimi, Tamura, suomennetaan romaanissa substantiivin ja sijamuodon yhdisteeksi, ”rannalla”. Romaanin alkusivuilla Kafka päättää karata kotoaan 15-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi ja löytää isänsä laatikkoja matkavarusteita varten penkoessaan vanhan valokuvan. Kuva esittää Kafkaa ja hänen sisartaan pieninä rannalla. Kummankin kasvot ovat leveässä hymyssä. Sisko tosin katsoo hiukan sivuun. Murakami näkee tilaisuuden vahvistaa intertekstuaalisuutta kreikkalaisen tragedian kanssa:

”Sisko katsoo sivuun, joten puolet hänen naamastaan on varjossa ja hymy on melkein puolikas. Vähän kuin koulukirjojen kreikkalaisten näytelmien naamiot, joissa on puolet yhtä ja puolet toista tunnelmaa. Valoa ja pimeyttä. Toivoa ja epätoivoa. Luottamusta ja yksinäisyyttä. Minä sen sijaan tuijotan pelottomasti suoraan kameraan. Rannalla ei näy muita.” (s. 10)

Murakami kuvaa Kafka Tamuran kreikkalaisen tragedian sankariksi, jonka täytyy jättää tuttu ja turvallinen kotiseutunsa ja kulkea kohti ennalta määrättyä kohtaloaan. Sankari kuvittelee tekevänsä omia päätöksiä ja vaikuttavansa niillä omaansa ja läheistensä tulevaisuuteen, mutta henkilökohtaisista hyveistään huolimatta päätyy usein toteuttamaan kohtalon kirjoittamaa kaavaa.

Kafka Tamura -nimiyhdistelmä putkahtaa yllättäen esiin sankarin myöhemmissä vaiheissa. Kafka on kaiken ikänsä tuntenut kulkevansa outojen ennustusten liekanarussa. Välttääkseen isänsä karkean tulevaisuudenkuvan ja mahdollisesti myös etsiäkseen äitinsä ja sisarensa Kafka karkaa Tokiosta Takamatsun kaupunkiin. Tässä kreikkalaisen tragedian japanilaistoisinnossa Takamatsu näyttäytyy paikkana, jonne kohtalo vetää sankaria vastaansanomattomalla voimalla, joka ei motivoidu millään järjellisellä perusteella. Mitään painottuneesti japanilaista Murakamin tragediassa on vaikea nähdä. Se on tunnelmaltaan ja ajatusmaailmaltaan yllättävänkin steriili ja korostuneen länsimainen.

Takamatsussa Kafka päätyy erilaisten vaiheiden kautta apulaiseksi kirjastoon, jonka johtajana toimii traagista menneisyyttään poteva, eteerisen hento neiti Saeki. Häntäkin on kreikkalainen tragedia haavoittanut. Tällä kertaa piston on antanut Aristofanes, joka jakaa ihmiset mies/miehiin, nais/naisiin ja nais/miehiin. Tapausta selventää Kafkan työtoveri kirjastosta:

”Täsmälleen, siitä, mitä Aristofanes sanoi. Miten me kompuroimme halki elämämme ja yritämme epätoivon vimmalla hapuilla kohti toista puoliskoamme. Neiti Saekin ja sen nuoren miehen ei tarvinnut tehdä sitä. He olivat syntyneet toinen puolikas silmiensä edessä.” (s. 215)

Neiti Saeki löysi toisen puoliskonsa jo lapsena. Nuori mies vain alkoi epäröidä ja muutti Tokioon. Rakkaansa ikävässä tyttönen sävelsi laulun nimeltä Kafka Tamura ja pääsi levyttämään sen Tokiossa. Päähenkilön kanssa nimensä jakanut laulu ansaitsi tekijälleen miljoonatulot mutta saattoi myös rakastavaisen parin hetkeksi yhteen. Nuori onni katkesi, kun nuorukainen tapettiin vahingossa tai kohtalon oikusta opiskelijamellakassa. Kafka Tamuralla näyttäisi siis olevan kohtalon merkitsemä tehtävä Takamatsussa ja neiti Saekin elämässä.

Nakata taitaa kissan kielen

15-vuotiaan Kafka Tamuran kohtalo limittyy ennalta määrätyn tuntuisesti myös kuusikymppisen Nakatan vaiheisiin. Molempien varjo on ohuempi kuin tavallisten ihmisten. Ohut varjo ja puoliskon etsiminen tuovat heidät molemmat Takamatsun kaupunkiin. Murakami taitaa limittäisen kerronnan ja kuljettaa näppärästi rinnakkain romaanin kahta pääjuonta. Juonia yhdistää päähenkilöiden yhteinen taipumus menettää tajuntansa äkillisesti ilman minkäänlaisia myöhempiä muistikuvia.

Nakatalla taipumus liittyy kiinteästi vuonna 1946 Riisikulhokukkulalla sattuneeseen lasten joukkotaintumiseen, jonka asiakirjat Yhdysvaltain puolustusministeriö julkisti vuonna 1986 ja jotka Haruki Murakami auliisti jakaa lukijan kanssa. Asiakirjoissa haastatellaan opettajaa, joka sodan köyhinä aikoina johdatti oppilaansa metsään poimimaan sieniä leivänjatkeeksi. Oppilasryhmä näki retkensä alussa oudon hopeanhohtoisen valoilmiön korkealla taivaalla. Haastattelussa annetaan ymmärtää, että valoilmiöllä olisi tekemistä retken myöhempien tapahtumien kanssa. Ilman näkyvää syytä oppilaat kaatuivat yksi toisensa jälkeen tajuttomina maahan. Yhtä lukuun ottamatta he toipuivat ilman vammoja.

Kafka Tamura ei ollut syntynytkään vuonna 1946, mutta silti hän on lapsuudestaan saakka kärsinyt satunnaisista tajunnan menetyksistä ilman näkyvää syytä. Nakata-parka sen sijaan oli se ainokainen murheenkryyni, joka ei koskaan toipunut alkuperäisestä joukkotaintumisesta. Koulutetun perheen lahjakas poika menetti muistinsa kokonaan eikä ole sen jälkeen osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea. Yksinkertainen mies elää valtion apurahalla ja hyvien ihmisten almuilla. Yhden erikoislahjan onnettomuuden aiheuttanut kohtalo on hänelle kuitenkin suonut. Nakata osaa keskustella kissojen kanssa ja kykenee siksi helposti etsimään kadonneita kotikissoja.

Erästä kilpikonnanväristä pikkukissaa etsiessään Nakata joutuu jälleen kohtalon pyöritykseen. Häneen ottaa telepaattisesti yhteyttä hirviömäisen näköinen ja kokoinen koira, joka johtaa hänet Johnnie Walkeriksi itseään kutsuvan kissantappajan luokse. Johnnie Walker keräilee Gogolin Kuolleiden sielujen päähenkilön tapaan sieluja. Sielut tosin kuuluvat hänen tapauksessaan kissoille, joiden päät päätyvät muovipussissa pakastimeen ja henget huiluntekomateriaaliksi.

Johnnie Walker asettaa Nakatalle kiperän haasteen. Ikäisekseen lapsenomaisen viaton mies voi pelastaa etsimänsä kissan vain sillä ehdolla, että suostuu tappamaan kissantappajan itsensä. Näin Walker perustelee vaatimustaan:

”Ajattele asiaa näin: tämä on sotaa. Sinä olet sotilas ja joudut tekemään ratkaisun. Joko tahi. Sinun pitää tehdä päätöksesi tässä ja nyt. Voi vaikuttaa pöyristyttävältä valinnalta, mutta ota huomioon, että useimmat valinnat, joita me elämässämme teemme, ovat ihan yhtä pöyristyttäviä. — Sinun moraalinen lohtusi – jos sinä sellaista kaipaat – on se, että minä haluan kuolla. Olen pyytänyt sinua tappamaan itseni, joten sinun ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa. Sinähän teet vain sen, mitä minä olen toivonutkin. On ihan eri asia tappaa joku, joka ei halua kuolla. Sinä teet itse asiassa hyvän työn.” (s. 197–8)

Itselleenkin yllätykseksi tämä vihaan kykenemätön, hellämielinen ikämies tuntee vihansa kuohahtavan ja iskee puukon kiduttajansa lihaan. Tähän saakka Nakata on halunnut vain katsoa sivusta, kun asioita tapahtuu, ja hän on hyväksynyt kaiken. Silloin tällöin hän on toki saattanut esittää mielipiteen tai pari, mutta ei ole edes kyennyt mihinkään kovin syvälliseen. Nakatalla ei ole ollut tunnetta, että hänellä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa elämänsä tapahtumien kulkuun (s. 147).

Romaanin loppua kohti Nakatasta kehkeytyy hahmo, joka kykenee tiedostamaan itsensä ja tilanteensa. Takamatsuun päästyään hän intuitiivisesti ymmärtää kuuluvansa osaksi ihmisyhteisöä, omaa sukuaan ja myös hämärää, unenomaista toista maailmaa, johon hänelle toistaiseksi tuntematon Kafka sijoittuu. Näin hän selvittää tilannettaan matkakumppanilleen Hoshinolle:

”Jos olisin ollut oma alkuperäinen itseni, niin olisin luultavasti elänyt aivan toisenlaisen elämän. Niin kuin minun kaksi pikkuveljeäni. — Ja nyt on myöhäistä aloittaa alusta, kyllä minä sen ymmärrän. Olisi silti hauska olla edes vähän aikaa normaali Nakata. Tähän asti en ole koskaan erityisemmin kaivannut mitään. Olen aina tehnyt niin hyvin kuin osaan sen, mitä muut ovat käskeneet. Voi olla, että se on vain tullut tavaksi, mutta nyt minä haluaisin muuttua normaaliksi. Haluan olla Nakata, jolla on omia ajatuksia ja oma merkitys.” (s. 420)

Nakata herää tiedostamaan tilanteensa jo Tokiossa, kun hän tekee tietoisen päätöksen surmata pahanilkinen Johnny Walker. Tietoisella teolla on myös seurauksensa, joista on kannettava vastuu. Nakata joutuu pakenemaan tekoaan. Tässä romaanissa kaikki tiet vievät vain Takamatsuun. Kafka Tamura lukee myöhemmin lehdestä, että hänen isänsä Koichi Tamura on löytynyt murhattuna omasta talostaan.

Elämä on metafora

Haruki Murakamin romaanissa kehitys- ja vaellusromaanin piirteet vahvistavat kreikkalaisen tragedian kansainvälistä kaikupohjaa. Lukuisat kulttuurit tuntevat tutuiksi henkilöhahmot, jotka vaelluksensa aikana kasvavat ihmisinä ja oppivat uusia asioita kohtalotovereiltaan. Nakata matkaa kohti Takamatsua etukäteen sovituilla kyydeillä ja liftaten, koska ei osaa ostaa bussilippua.

Näillä retkillään hän käy kreikkalaisen dialogin tyyppisiä keskusteluja matkakumppaniensa kanssa. Kerran hän myös pysäyttää joukkotappelun lähettämällä nujakoitsijoiden päälle iilimatosateen. Seuraavan autonkuljettajan kanssa Nakata päätyy pohtimaan hallitsevan luokan suhdetta alistettuun proletariaattiin itselleen tuttujen kissa- ja koirametaforien kautta. Tragikoominen vaikutus syntyy siitä, että yksinkertainen mies kuulee keskustelukumppaninsa ilmauksista vain pintatason ja tulee itse puolestaan tulkituksi salaviisaaksi.

Kafka puolestaan päätyy kuulemaan analyysin fallosentrisestä logiikasta, joka tekee ”koko naissukukunnasta toisen luokan kansalaisia”, alistamalla naisia ja riistämällä heiltä heidän oikeutensa (s. 246). Herkästä aiheestaan huolimatta tai juuri sen ansiosta keskustelu on osoitus Murakamin loisteliaasta tilannetajusta ja kirpeästä huumorintajusta. Kirjastoon, jossa Kafka Tamura työskentelee apulaisena, saapuu kaksi feministiä tarkastuskäynnille. He pahoittelevat, että kirjastossa on yhteinen vessa miehille ja naisille ja että mies- ja naiskirjailijoiden teokset on lajiteltu erikseen. Kafkan läheinen työtoveri ja kreikkalaisen tragedian luotettu neuvonantaja, nais/mies-Oshima osoittautuu dialogin mestariksi puolustaessaan monimuotoisuuden rikkautta yksinkertaistettujen dikotomioiden väkivaltaa vastaan.

Juuri Oshima kertoo Kafkalle myös metaforista: ”Minä toistan nyt itseäni, mutta elämässä kaikki on metaforaa. Eiväthän ihmiset yleensä tapa isäänsä ja makaa äitinsä kanssa. On toisin sanoen olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä me kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.” (s. 276)

Valitettavasti vain Kafkan kohtalon suuri ironia piilee siinä, ettei hänen elämänsä jää vain metaforaksi. Johnnie Walker / Koichi Tamura on nimittäin ennustanut, että Kafka jonakin päivänä todella murhaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa. Koska Nakata nyt kuitenkin näyttäisi jo päästäneen päiviltä epäonnisen oraakkelin, Murakamin tehtäväksi jää kohtalon sormena liittää yhteen Kafka Tamuran ja Nakatan ohentuneet varjot.

Omana ohjenuoranaan tässä Murakami käyttää neiti Saekin laululyriikkaa ja erityisesti yhtä säettä hittikappaleesta Kafka rannalla:

”Sormet tytön hukkuvan
kynnyskiveen tarttuvat sannalla
Hän nostaa helmaa hameen sinisen
ja katsoo, katsoo
Kafkaa meren rannalla.”
(s. 346)

Säe yhdistää Kafka Tamuran ja Nakatan kohtalot. Kohtalon vaatimuksesta Nakata alkaa Takamatsuun päästyään etsiä kynnyskiveä. Kafka puolestaan perustaa sille teoriansa siitä, että neiti Saeki sittenkin saattaa olla hänen äitinsä. Kafkan mielestä hänen oma isänsä on ohjelmoinut häneen seksuaalisen halun neiti Saekia kohtaan. Koska isä itse ei saanut pitää rakkautensa kohdetta, hän on nyt mystisesti lähettänyt poikansa viettelemään äitinsä.

Pitkin matkaa Murakami kuljettaa ajatusta unien voimasta. Vastuu alkaa aina unista. Ehkäpä Kafka Tamura on unissaan murhannut isänsä ja siksi vastuussa. Ehkä hän on unissaan rakastellut äitinsä kanssa ja siksi vastuussa oidipaalisista tekosistaan. Ehkäpä Eichmannin kehittelemät juutalaisten massamurhatekniikatkin saivat alkunsa unista, kuten Kafkan kirjastokollega pohtii. Kafka miettii unia seuraavasti:

”Saatat uneksia siitä, että raiskaat siskosi ja äitisi. Sitä asiaa et enää kykenekään hallitsemaan. Se on voima, joka on sinusta riippumaton – etkä sinä voi kuin hyväksyä sen. Sinä pelkäät mielikuvitusta. Ja vielä enemmän pelkäät unia. Pelkäät vastuuta, joka alkaa unista. Valveilla ollessasi voit tukahduttaa mielikuvituksen. Mutta unia et pysty tukahduttamaan.” (s. 190-1)

Uniselitys tarjoaa myös lukijalle erään, ehkäpä turvallisemman, tulkintavaihtoehdon Murakamin teoksen paikoitellen rajuille sattumuksille. Kukapa tietää, missä rinnakkais- tai unimaailmassa Kafka Tamuran ja Nakatan koettelemukset milloinkin sattuvat.

Murakamin sankari ei pakoile vastuutaan, olipa hän sitten hereillä tai unessa. Toisin kuin kreikkalainen esikuvansa Oidipus, Kafka Tamura tekee jossakin vaiheessa jopa melko tietoiselta tuntuvan päätöksen toteuttaa isänsä ennustus. Hän toivoo, että traagisen tapahtumaketjun jälkeen hän saattaisi vihdoin kokea olevansa vapaa. Murakamin maailmassa harva ihminen kuitenkaan todellisuudessa kaipaa vapautta – onhan niin paljon helpompi kulkea tottumuksen ja rutiinien liekanarussa.

Onko elämä lopulta metafora vai ei, jää pohdittavaksi. Pienen vihjeen romaanin tulevista käänteistä Murakami antaa jo teoksensa alussa, kun Kafkan mielen toinen puolisko (tai mahdollisesti joku muu Murakamin mielikuvituksen tuotos) nimeltä Varis (Kafka on varis tsekin kielellä.) neuvoo häntä:

”Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten. Ja kun myrsky on ohi, et enää muistakaan , kuinka olet läpäissyt sen ja selvinnyt siitä. Et ole edes ihan varma, onko se ohikaan. Yksi asia sen sijaan on varma. Kun tulet ulos myrskystä, et ole enää sama ihminen kuin olit siihen astuessasi. Siitä myrskyssä on kysymys.” (s. 8-9)

Samoin voisi määritellä myös kreikkalaisen tragedian ja elämän itsensä. Niissäkin on kysymys muutoksesta, jonka jälkeen vanha on poistunut uuden tieltä. Haruki Murakami ravistelee kuin myrsky ja antaa sitten uusien tuulien puhaltaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto