Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romaani tavoittaa olemattomuutta

Suna-Marija Önder, 2.3.2009
Hasan Ali Toptaş: Varjottomat s., Otava 2008 Kääntäjä(t): Tuula Kojo

Turkin tärkeimpiin kuuluvan nykykirjailijan Hasan Ali Toptaşin (s. 1958) Varjottomat (Gölgesizler) sijoittuu nimettömäksi jäävän turkkilaiskylän koruttomiin, köyhiin maisemiin. Korkeahuippuiset kalliovuoret vartioivat takapajuista kylää, sen laitumia, metsiä ja ylänköjä. Kyläläisten taikauskossa kuuluu kaikuja turkkilaiskansojen muinaisista uskonnoista. Toisaalta eletään jo tasavallan aikaa, tapahtumien taustalle hahmottuu kasvoton valtio – byrokraattinen ja tuima kuin Kafkalla ikään.

Romaanin alussa kylänvanhin on valittu jälleen kerran hoitamaan kyläläisten asioita. Juhliessaan voittoa ylhäisessä yksinäisyydessä talonsa katolla hän seuraa katseellaan, kuinka pimeys nielee alla avautuvien rakennusten savikatot. Kylä tuntuu sijaitsevan kauempana Jumalasta ja valtiosta kuin yksikään toinen kylä. Vanhus pohtii, kuinka ainoastaan purkamalla vuoret maan tasalle Jumala voisi nähdä kylän tai valtio kääntäisi katseensa sinnepäin.

Kylää varjostavat oudot katoamiset. Romaanin alussa on kulunut kuusitoista vuotta siitä, kun kylän parturi, Hely-Nuri katosi. Vaikka Nuri ilmestyykin pukinparta pölyn peitossa vuosien päästä takaisin kylään, hän ei osaa kertoa, missä on viettänyt menneet vuodet. Hän vain toteaa sielunsa kutistuneen eräänä iltana, minkä jälkeen hän kuuli puiden, kivien, lintujen, seinänkin äänen. Sitten, itselleenkin yllätyksenä, hän oli häipynyt, jättänyt jälkeensä vaimon ja kolme lastaan.

Kylänvanhimman valintaa seuraavana yönä katoaa Kyyhky, kylän kaunein neito. Etsinnöistä huolimatta tytöstä ei löydy jälkeäkään. Kyyhkyn eno, Riza yrittää loihtia tytön kasvoja silmiensä eteen ”tuhannen ja yhden toiveen turvin”, mutta on kuin tyttö ei olisi koskaan elänytkään. Rizan mielikuvissa tyttö on kädetön ja jalaton, kieletön, huuleton, jopa varjoton kyyhky.

Tosin kylänvanhimman mielestä jäljettömyys on sula mahdottomuus, sillä ”jopa linnut jättivät jälkensä taivaalle, sanat hampaisiin, katseet kasvoihin”.

Turhat etsinnät ajavat tuskaisen kylänvanhimman lopulta hevosen selkään. Hän suuntaa kauppalaan selvittämään Kyyhkyn mysteeriä. Vanhimman lähdettyä kylän asioista vastaa vartija. Mauseria visusti olallaan kantavavasta hahmosta tulee tarinan keskeinen havainnoija. Hän joutuu todistamaan tihenevää arvoitusten verkkoa, selittämättömiä tapahtumia, joiden onnetonta kulkua hänen on mahdoton estää.

Yksi kirja, monta tarinaa

Edellä kuvatun rinnalla kulkee kehystarina, joka sijoittuu turkkilaiseen, nimettömäksi jäävään kaupunkiin. Tarinaa kuljettaa parturinliikkeessä vuoroaan odottava minämuotoinen kertoja, mieskirjailija, jolla on työn alla uusi romaani. Mitä pidemmälle luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen: hän on myös kylätarinan kertoja. Juuri hän se sepittää tarinaa oudoista katomaisista, tarinaa ”Varjottomista”.

Suomennoksen kansilehdillä romaania kuvataan surrealistiseksi mestariteokseksi, jossa ajan ja paikan rajat menettävät merkityksensä. Kerronnassa todellisuudet sekoittuvat, leikitään unen ja toden rajalla. Kylän tapahtumat rinnastuvat kehystarinaan, jossa niin ikään alkaa kadota ihmisiä. Ensin kaupungin vilinään häviää partateriä hakemaan passitettu oppipoika, sitten häntä etsimään lähtenyt parturi.

Ajan ja paikan ohella myös henkilöhahmot liikkuvat eri maailmojen väliä. Hieman muuntuneina hahmot astelevat lukijaa vastaan niin kylän raitilla kuin kaupungin kadulla. Väliin heidän identiteettinsä sekoittuvat. Heti ensimmäisessä luvussa vihjataan tähän surrealistiseen todellisuuteen. Kertojan tarkkaillessa kadulle tuijottavaa pyövelisilmäistä parturia hän arvelee tämän näkevän jonnekin kauas vuorten taa, työskentelevän parturina ”[–] esimerkiksi jossakin kylässä, samanlaisessa liikkeessä kuin tämä täällä [–],” josta hän silloin tällöin ”[–] käänsi katseensa tännepäin”.

Eikö parturi ulos katsoessaan katsokin itseään? Ei liene sattumaa, että romaanissa keskeisellä sijalla ovat peilit, niiden monikertaiset heijastukset.

Eeppistä ja sadunomaista

Valkoinen hevonen johdattaa Varjottomat-suomennokseen Emmi Kyytsösen suunnittelemassa unenomaisessa kannessa. Kansi tuo mieleen turkkilaiseeposten tarunomaiset hevoshahmot, joiden selässä sankarit selviävät hurjimmistakin taisteluissa. Romaanista onkin eepoksille tyypillisiä piirteitä – on haasteita ja koetinkiviä, on sokea tietäjä, on yliluonnollista voimaa uhkuva hevonen, jonka kiihkeys tosin kääntyy sankareita vastaan.

Romaanin kieli on runollista ja yllättävää: Riviin asettuvat, isäänsä kaipaavat lapset tuovat kylänvanhimman mieleen yhdyshelmeään etsivän ”nelihelmisen rukousnauhan”. Naisen surressa talosta katoavat savitiiliset seinät, jää ainoastaan ”ylipitkää itkua”.

Niin ikään kieli on hyperbolista ja kaikkivoivaa. Toptaşin kerronta tuo mieleen niin Tuhannen ja yhden yön sadut, mystisen runouden perinteen kuin Toptaşin maanmiehen Orhan Pamukin kyvyn kuljettaa tarinaa. Onpa Toptaşia verrattu Jorge Luis Borgesiinkin.

Varjottomat on hienoimpia lukemiani teoksia, kiehtovaääninen symbaali, joka painaa jäljen sieluun saakka. Se on täynnä vivahteita ja tasoja, jotka alkavat avautua sitä enemmän, mitä pidemmän tovin kirjan äärellä viettää.

Romaanissa toistuu ajatus jokaisen ihmisen omasta olemattomuudesta. Olemattomuuden voi saavuttaa hautaamalla ”itsensä omaan itseensä”, tosin seurauksena saattaa olla vajoaminen hulluuteen. Varjottomia lukiessaan on hyväksyttävä, ettei kaikkea voi tai tarvitse ymmärtää, lukea voi myös sydämellä.

Toistakymmentä kirjaa julkaissut Toptaş on palkittu kotimaassaan useaan otteeseen. Vuonna 1995 ilmestynyt Varjottomat (Gölgesizler) on kirjailijan läpimurtoromaani, joka on käännetty myös saksaksi. Tuula Kojon suomennos juoksee kuin lanka kutimessa. Kertakaikkisen hieno ratkaisu julkaista kirja suomeksi. Toivottavasti suomalaiset lukijat saavat jatkossakin elämyksiä Turkin kiinnostavasta nykykirjallisuudesta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto