Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onhan meillä aina Pariisi

Sanna Nyqvist, 10.10.2002
Heidi Liehu: Café Mandarin s., Sphinx 2002

Runoilijana ja filosofina tunnetun Heidi Liehun toinen romaani Café Mandarin ammentaa jo ensi lauseista lähtien tutusta Pariisi-kuvastosta: on pikantteja katukahviloita, porvarillista rappioromantiikkaa, boheemeja taiteilijasieluja, henkeviä keskusteluja, vapaita suhteita, orastavaa kolmiodraamaa. Kliseisiin tukeutuminen heti alussa vihjaa, ettei romaani pääse moneen kertaan kalutuissa aiheissaan – Pariisi, ystävyys ja rakkaus – pintaa syvemmälle. Väljähtynyt lienee oikea sana kuvaamaan Café Mandarinia, joka hukkaa parhaat oivalluksensa pseudosyvälliseen psykologisointiin ja paperiseen ihmiskuvaukseen.

Lähtökohta on kuitenkin kiinnostava: romanttisen tai raastavan rakkauden sijaan tämä Pariisi-tarina keskittyy kahden naisen, suomalaisen kirjailijan ja huolettoman maailmankansalaisen Leian väliseen ystävyyteen. Kertojana on kirjailija, joka kirjoittaa suhteestaan Leiaan ”lohduttaakseen itseään” ja ”uppoutuakseen” tuon jo päättyneen ystävyyden muistelemiseen. Nostalgisoivan muistelon kautta ei kuitenkaan ole helppo tehdä tarinaa eläväksi ja tuoreeksi, mistä osittain johtuu romaania leimaava väljähtyneisyyden vaikutelma. Toinen etäännyttävä tekijä on kertojan asenne Leiaan: hän on puhdasta ihmetystä tämän poikkeusyksilön edessä. Jää hieman epäselväksi miksi. Kertoja itsekin myöntää, ettei hän pysty tekemään Leiaa eläväksi paperilla, synnyttämään samaa säteilyä, mitä on tämän seurassa kokenut.

Juureton Leia, jonka nimi ei sattumalta muistuta leijaa, ilmestyy kertojan elämään sattumalta eräänä sateisena syyspäivänä ja katoaa jäljettömiin vuotta myöhemmin. Ystävyys painaa kuitenkin pysyvät jälkensä kertojan elämään. Tutustuessaan Leiaan kertoja elää avoliitossa itseään vanhemman kreikkalaisen Miloksen kanssa. Liitossa yhdistyvät järki ja tunteet; se on kahden aikuisen toimiva suhde, mutta siinä ei ole samaa välittömyyttä ja aitoutta kuin kertojan ja Leian ystävyydessä.

Asetelma tarjoaa ainekset kolmiodraamaan, mutta tämä mahdollisuus vaikuttaa ainoastaan hienovaraisena eroottisena jännitteenä kertojan ja Leian sekä Miloksen ja Leian välillä. Kuitenkin juuri Leia vaikuttaa lopulta ratkaisevasti siihen, että kertojan ja Miloksen liitto purkautuu, sillä peilatessaan itseään ja elämäänsä Leiaan kertoja huomaa oman rakkaussuhteensa vaillinaisuuden. Romaani kehittelee kiinnostavasti vertailua naisten välisen ystävyyden ja naisen ja miehen parisuhteen välille, mutta henkilöhahmojen ohuus tekee ihmissuhteiden analyysista köykäistä. Näkökulman vaihdos tai kertojan työstämän rakkausromaanin lomittaminen Leia-suhteen muisteluun olisi voinut syventää Café Mandarinin nyt aika yksiulotteiseksi jäävää ihmissuhdekuvausta.

Tarinaan on yritetty tuoda syvyyttä itsereflektiolla: kertoja tai henkilöhahmot kommentoivat auliisti romaanin miljöötä, Pariisi-myyttiä tai suhteitaan toisiinsa. Tällainen itsereflektio jättää hämmentävän vaikutelman, sillä se ei lopulta muuta romaanissa mitään. Lattea ihmissuhdepuhe pysyy latteana ihmissuhdepuheena, vaikka sitä kuinka nimittäisi syvälliseksi keskusteluksi, eikä klisee muuksi muutu, vaikka sen eteen lisätään selvennys ”tämä on klisee”.

Sen mikä romaanin lähtökohdissa ja teemoissa on ansiokasta, latistaa viimeistään toteutus. Rakenne hajoaa siellä täällä, ja luvunvaihdot tuntuvat toisinaan mielivaltaisilta. Kielellisesti teksti on paikoin suorastaan surkuhupaisaa: ”En ollut aikoihin keskustellut näin kenenkään naisen kanssa, ja se sai minut raskasmieliseksi, kuin olisin astunut painavissa saapikkaissa nuoruuden villiin puroon ja tuntenut ylitsepääsemätöntä halua heittää ne pois jaloistani.” ”En tiedä putosiko villapusero hänen harteiltaan maahan hänen silkkaa piilotettua kiihtymystään, vai kuvittelinko vain niin.” ”Tarjoilijat seisoivat ryppäänä ovella ihaillen hekin pyyhkeet ja tarjottimet käsillään.” Café Mandarin käy esimerkiksi siitä, mihin tarvitaan kustannustoimittajia: ei ole oikein kirjailijaa kohtaan, että tällaiset kömpelyydet päätyvät käsikirjoituksesta kovien kansien väliin.

Pariisin tenhovoimakaan ei riitä peittämään Café Mandarinin tarjoileman tarinan paperinmakua. Harmi, sillä romaanin raaka-aineista saisi taidolla ja kärsivällisyydellä aikaan todellisen juhla-aterian.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto