Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pelon ja ilon välissä

Jonimatti Joutsijärvi, 17.10.2007
Helena Sinervo: Täyttä ainetta s., WSOY 2007

Helena Sinervon uuden runoteoksen Täyttä ainetta lähtökohdat ovat raskaat: mottona on lainaus Tiibetiläisestä kuolleidenkirjasta, ja takakansi lupaa teoksen avaavan uusia suuntia proosarunouteen. Teos kertoo pelosta ja sen kohtaamisen vaikeudesta tarkasti hiottujen proosarunojen sarjan muodossa.

Tiibetiläinen kuolleidenkirja, 1300-luvulla löydetty, mahdollisesti 700-luvulla kirjoitettu teos sisältää ohjeet ja rukoukset, joita kuolevalle ja kuolleelle ihmiselle on luettava ääneen, jotta ”kuulemisen tuoma vapautuminen” jälleensyntymien välisessä tilassa johtaisi hänet nirvanaan, pois harhamaailman oravanpyörästä. Välitila on sekä kuolleidenkirjan että Sinervon teoksen keskeinen käsite. Se ei ole vain kuolemiseen vaan kaikkeen tapahtuvaan liittyvän epävarmuuden ja mahdollisuuden ilmaus. Kaikessa voi nähdä reittejä totuuden valoon tai harhojen sumuun ja näiden eron suhteellisuuden tajuamiseen.

Jos Täyttä ainetta todella lukee Tiibetiläisen kuolleidenkirjan läpi – ja miksei lukisi, kun moton sitaatti on nimenomaisesti kuolleidenkirjan idean tiivistävä lainaus eikä mikä tahansa sävyttävä, eksoottinen koriste – se jää hieman laihaksi. Sinervon puhuja on keskellä valtaisaa kamppailua mielentilojen sekaannuksesta ja pelosta kohti totuutta, jota ei voi hallita.

Puhuja on kamppailussaan yksin, ilman ulkopuolista apua. Hän on erittäin tietoinen olosuhteista, mutta hänen valtansa tapahtumien kulkuun on jatkuvasti vaakalaudalla. Tilanteet ovat siirtymäriittejä tutusta tuntemattomaan, suljetusta avoimeen, ja epäonnistumisen mahdollisuus on niissä aina läsnä. Sinervon hallitulla estetiikalla sen sijaan samanlaista epäonnistumisen riskiä ei ole.

Ehkä suhde kuolleidenkirjaan onkin enemmän kokeileva kuin kokonaisvaltainen: runoissa välitilan käsitettä ja harhoista vapautumista tutkitaan ja koetetaan eri tavoin ja näkökulmin. Lukuun ottamatta paria epämääräiseen itään sijoittuvaa askeetteja romantisoivaa runoa Sinervo ei kirjoita buddhalaisia muodollisuuksia vaan ammentaa buddhalaisuudesta asenteita ja ajattelutapoja runojensa tilanteisiin, merenrantaan, kauppoihin, kadulle, rappukäytävään, asuntoon, keittiöön, havahtuvan nukkujan mieleen.

Uutta proosarunoutta?

Itäisestä lähtökohdastaan huolimatta runot ovat enimmäkseen tunnistettavaa nyky-suomalaista proosarunoa, jolle teoksen takakansi lupaa uusia suuntia. Kenties näin onkin, mutta mikä on mittakaava. Sinervon tuotannossa teos on uutta kerronnan ja muodon yhtenäisyyden sekä kokonaisuuden laajuuden vuoksi. Runot voi lukea yksittäisinä fragmentteina, mutta yhdessä ne muodostavat tiheän merkitysten ja kehityskulkujen verkoston.

Yleiseltä kannalta uutta on myös visuaalinen asu, joka on harvinaisen mietitty. Jo Sanna Sorsan suunnittelema kansi ehdottaa runojen lukemista sisäiseen maisemaan avautuvana ovena tai ikkunana, jollaisia suorakaiteiksi sivun keskelle taitetut runot ovatkin. Tekstin aukonkaltaisuus viittaa tietysti myös välitilan käsitteeseen.

Sinervon runot eivät ole kielellisesti kovin yllättäviä. Ne ovat monesti hyvin proosallisia, lyhyitä tasarivisiä runoja, joita värittävät Tiibetiläisen kuolleidenkirjan lisäksi silloin tällöin kaiut esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerilta ja toisaalta Sinervon sukupolven runoilijoilta. Etenkin Markku Paasosen proosarunoihin Täyttä ainetta vertautuu varsin helposti. Henkilökohtaisen kivun, riittämättömyyden ja muun raskauden taju on Sinervolla syvempi. Hetkittäin tämä inhimillisyys taipuu sentimentaalisuuteen ja itsesääliin tai -kuritukseen.

Lopputuloksena ei siis ole täysin uutta proosarunoa mutta omaehtoinen kertova kokonaisuus kylläkin. Verrattuna vaikkapa Sinervon kokoelmaan Oodi korvalle (2003), joka myös koetteli pidempää muotoa, kokonaisuus on nyt pidemmälle viety, mutta samaan ilmaisun vapautuneisuuteen Täyttä ainetta yltää vain hetkittäin. Ehkä teos on laajuutensa vuoksi hieman pakotettu. Se on kenties Sinervon hiotuin teos mutta samalla myös kankeahko, lauseiltaan etäinen. Koomisia tai kepeitä sävyjä tuodaan silloin tällöin esiin kuvittelun ja rytmin keinoin. Eräät runot voisivat olla lastenrunokokoelmasta.

Myös Tilikirja (2005) on avoimempi ja suorempi kuin Täyttä ainetta. Siinä puheella on varsin henkilökohtainen sävy, mutta aiheet molemmissa teoksissa ovat usein suvun, psyyken ja ruumiin sairaudet ja niiden kanssa kamppailu arjessa, tuossa pakollisessa illuusiossa, esineiden unessa, jota persoonaa syvempi oleminen uhkaa. Kiinnostavasti Tilikirjastakin voi löytää ainakin yhden viittauksen Tiibetiläiseen kuolleidenkirjaan.

Meditaatio vai terapia

Puhujan olemisen polttopiste tuntuu olevan vieraantuminen ympäristöstä ja omasta elämästä, pyrkimys kohti tuntematonta totuutta ja muutoksen pelko. Oman ja toisen ihmisen kärsimyksen kohtaaminen on keskeinen kysymys. Oma pelko on kehoon lukittuja muistoja, maailman kohtaamisen vastustusta: ”Jos minulla on sielu, se väistää nyt”. Toisten kärsimykseen samaistuminen on myös kammottavaa. Voiko kestää terroristiepäillyn kidutusdokumenttia televisiossa? Pitääkö vammautunut karitsa lopettaa?

Tilanteiden ja ihmisten keskeneräisyyden korostaminen luovat välitilaisuuden vaikutelmaa. Keskeneräisyys on toki jossain määrin vastakkainen hyve verrattuna itäiseen samsaran pyörästä irtaantumisen, kiertokulun loppuun saattamisen ideaan. Tässä mielessä Sinervon kirja törmäyttääkin buddhalaisen maailmankuvan länsimaisen ihmisen arjen ja psyyken ongelmointiin. Meditaation ja terapian raja hämärtyy kulttuurien sulautuessa yhteen. Sinervo ei tietenkään vastaile sellaisiin kysymyksiin kuten, onko tunne-elämäänsä eheyttämään pyrkivän ihmisen päämääränä sama kuin buddhalaisen harjoituksen. Kysymykset kuitenkin nousevat esiin Täyttä ainetta pohtiessa.

Runojen puhujalla on erilaisia keinoja lähestyä voimakkaamman elämänkokemuksen lähteitä. Mielikuvitus lävistää arjen toiston ja muuttaa ulkoisen kokemuksen sävyn usein hauskalla tavalla: ”Muurahainen – – haroi etujaloillaan – – näkymättömien tikkaiden puolaa – – ja kiipeäminen jatkui yhä ylöspäin katon lävitse kohti taivaan avaruutta”. Sen sijaan ihmisen ”sisäisessä päässä” muutoksen lähteenä on penetroiva totuus, joka rinnastaa valaistumisen raiskatuksi tulemiseen tai rajuun seksiin. Totuus, joka muuttaa sisäisen kokijan, on pelon ja kivun alue.

Viimeisessä runossa häikäisyyn törmätään mutta kenties vain fiktiivisesti. Retorinen lopetus ”[valot] lähestyvät kirkkain moukariniskuin, lyövät vintin pimeäksi häikäisyllään” ei ole parhaita oivalluksen ilmaisuja mutta toisaalta korostaa kielen riittämättömyyttä perimmäisten asioiden kuvaamisessa. Runoilijalle tällainen asenne on ehkä hieman kummallinen – ajattelisin, että runouden tehtävä on juuri mahdottomien kielellistämisten etsiminen. Kielen hienovaraisuutta tästä teoksesta jää kaipaamaan.

Kontrollihakuisuuden ja totuudenetsinnän ristiriita

Teoksen puhujan katoamista kaipaava vieraantuneisuus pelkää sekä kohtaamisia että menettäneensä kontaktin ja hallinnan itseensä ja toisiin – tämä näkyy myös kielen tasolla, puhujan taustalla. Kieli ei ole laajasti ottaen todella luovaa vaan enemmän kuvaavaa, kierrättävää, tarinankerrontaa fragmentaarisella ja symbolisella tasolla, usein hieman tarpeettoman sovinnaisesti ja etäännytetysti. Kärjistäen voi sanoa, että pahimmillaan Sinervo kirjoittaa muotopuhdasta design-runoa. Estäisikö toisaalta jokin häntä kirjoittamasta maailmankirjallisuutta, jos hän rohkaistuisi ylittämään oman runoutensa ja kotimaisen kirjallisuuden näennäiset ilmaisurajat?

Sinervo hallitsee kirjoituksensa täysin, mutta tämä hallinta altistaa runot kliinisyydelle ja tarkoitushakuisuudelle. Analyyttisellä etäisyydellä vältetään toisaalta terapoivan kirjoituksen suot hyvinkin henkilökohtaisista aiheista kirjoitettaessa. Epävarmuutta tai rumuutta kielessä ei juuri ole – rumatkin aiheet soivat. Hallittu ilmaisu estää uuden syntyä samoin kuin kontrollihakuinen ihminen väistää totuutta. Lukijasuhteen suoraviivaisuus on selvintä tämänkaltaisissa lauseissa: ”Kuvittele punainen kampela”. Tällainen kirjoitus vaikuttaa valmiiksi pureskellulta.

Kielellisesti eräs kiinnostavimmista runoista loppuu: ”Suusta vilahti kaksihaarainen matelijan kieli, kaiketi sijaistoimintona. Se pyydysti kärpäsen joka oli laskeutunut hänen olalleen, lohduttava käsi”. Tässä runossa prosessien ja tilojen vaihtelu ja rajojen suhteellisuus saavat ilmaisunsa tarkasti.

Fiktion etäisyydessä muuttuva puhuja

Teoksen puhuja ei päästä lukijaa kovinkaan lähelle omaa kokemusmaailmaansa – mikä on täysin johdonmukaista, kun puhuja on nimenomaan yksinäinen, kontrollihakuinen, todellisuutta pelkäävä ja älyllisesti hahmottava tyyppi. Muutosprosessit, joita on sekä runoissa että niiden välillä kehityskertomuksen kaltaisessa kokonaisrakenteessa jäävät lähinnä fiktiivisiksi, eikä toden ja kertomuksen rajaa sulateta siinä määrin kuin se olisi mahdollista.

Teoksessa asenteen muutos johtaa muutokseen ihmisen asemaan kosmisessa järjestyksessä – sisäinen ja ulkoinen todellisuus ovat yhteen kietoutuneet. Teoksen loppupuolella ilo esitetään katkerana rooliin tyytymisenä – ja heti seuraavassa runossa ihmisen ilo ja tahto näyttäytyvät luonnonvoimina: ”- – eikä yksikään harha-ajatus himmennä riemuani, jonka hyöky hukuttaa rannalle kyykistyneet rapuja saalistavat naiset – -”. Alussa tilanne on ollut päinvastoin: ”Hapuilen pohjaa, kompuroin pystyyn. Miten säälittävästi lihaan ja ihoon käärityt luut rimpuilevat valtameren syleilyssä!”. Ilon käsitteen toistuminen teoksessa alkaa epäilyttää, ja ilo saa kirkkauteensa harmaansävyjä.

Tällaiset ristivalotukset tekevät kokonaisuudesta monitasoisen ja kiinnostavan. Ilon lisäksi symboliverkostoja keräävät ympärilleen vaikkapa lapsi, rento mutta arka koira ja ääni siltana. Samoin tapahtumat, kuten lävistyminen tai kiertyminen, toistuvat runoissa muodostaen ympärilleen erilaisia mahdollisia ja tarkentuvia tulkintahorisontteja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto