Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Väkeviä tarinoita

Elli Leskelä, 8.5.2004
Helmi Kellokumpu: Riukuaitaa. Kertomuksia s., WSOY 2004

Helmi Kellokummun kertomustrilogian kolmas osa on nimeltään Riukuaitaa. Ensimmäinen, Lasteen alaisia, ilmestyi vuonna 1998 ja yllätti lukijansa, myös kriitikot, ihastuksen ihmetyksellä. Toinen kertomuskokoelma Havun takana vuonna 2001 olikin jo Runeberg-palkintoehdokkaana. Menestys ei ole teräväkynäistä tarinankertojaa jähmettänyt. Riukuaitaa on omaperäisen kielenkäyttäjän vakuuttava voimannäyttö ja lukunautinto.

Kertomukset sijoittuvat Kellokummun lapsuuden maisemiin ja kokemuksiin. Salla mainitaan, samoin Sallatunturi ja Rohmoiva, joista kirjailija maalaa herkän ja kauniin kuvan, akvarellin kadotetusta maailmasta; jäiväthän tunturit ja osa Sallaa rauhanteossa Neuvostoliitolle. Aikajana ulottuu vuosisadan alkupuolelta nykypäivään.

Miten kirjailija vastaa ikuiseen uudistumisen vaatimukseen? Kellokumpu osaa kuvata ihmisiään säälimättömästi, jopa pirullisesti, ja nostattaa lukijassaan suorastaan vihan tunteita. Näin kävi minulle lukiessani edellisen kokoelman novellia ”Särkymävara”. Siinä itara isäntä söi vasikanpaistia, viiliä ja selvää voita samaan aikaan, kun aliravittu vaimo raatoi itsensä hengiltä ja lapsikatras kärsi nälkää. Uudessa kokoelmassa on enemmän lempeyttä ja lämpöä. Ehkä kirjailija on jo päästänyt suurimmat höyryt pannustaan ja antanut enemmän tilaa sisimmässään säilyneelle lapselle.

Lasten maailman kuvaajana Kellokumpu on mainio. ”Olipa kerran – tuolla menneessä maailmassa – poika nimeltä Mikko ja tyttö, Kerttuli” alkaa samanniminen novelli. Se kertoo haikean, kauniin tarinan hyväsydämisestä mutta köyhästä Mikosta, jonka palava halu antaa lahjoja rakkaille läheisille johtaa varkauteen ja katastrofiin. Mikosta tulee enkeli Mikael, ja Kerttuli muistelee häntä lämmöllä vielä vanhuksena kirkonpenkissä.

”Onni ja Oskari” on riipaiseva tarina kunnan köyhäinhoidon taloihin sijoittamista veljeksistä, joiden elämä lahjakkuudesta huolimatta valuu hukkaan. ”Miten tässä näin pääsi käymään. Yhteiskuntahan jäi heissä ikään kuin saamapuolelle. Mutta niitähän sattuu – hukkainvestointeja.”

Mitä on arktinen hysteria? Se selviää samannimisestä kertomuksesta, jossa lasten riemu raikaa mäenlaskussa pimenevässä pakkasillassa arktisen taivaan alla. Lapset sekoittavat päänsä pyörimällä väkkäränä alas mäkeä ja mäen päällä talossa aikuiset seuroissa väkevällä veisuulla. ”Miltähän tähdeltä on tänne napajäätikölle unohtunut siirtokunta”, ihmettelee kertoja.

Helmi Kellokumpu osaa kuvata niin mennyttä maailmaa kuin tätä päivääkin, niin lapsia kuin vanhempaakin väkeä. Kokoelman päätösnovelli seuraa seniorikansalaisten Agneksen ja Eetlan päivää Rovaniemen kaupungissa, jonne he ovat synnyinkylästään muuttaneet. Ostoskeskuksen halliin ovat eläkeläiset melkein pesänsä tehneet, siellä tavataan, juoruillaan ja käydään kahvilassa. Päivä kuluu jokiristeilyllä ja illalla mennään tanssiravintolaan. Vanhuuden säryt, kolotukset ja yksinäisyys vaivaavat. Kotimatkalla on käsilaukku napitettava tarkasti takin alle ja nyrkinsilmään varattava sopivankokoinen kivenmurikka mahdollisten päälle karkaajien varalta.

Helmi Kellokumpu on syntynyt vuonna 1925. Hän on sallalaista kertojien ja kielentaitajien sukua. Hänen teksteihinsä elävät murreilmaisut istuvat niin luontevasti, että oudollekin niiden merkitys aukeaa. Ne syventävät ja terävöittävät kerrontaa, antavat sille oman kellokumpulaisen poljennon ja värin.

Opetusministeriö antoi tunnustuksen Helmi Kellokummun kirjalliselle työlle myöntämällä hiljan hänelle valtion taiteilijaeläkkeen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto