Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karjalainen kosmopoliitti

Otto Lappalainen, 27.10.2003
Henri Terho: Paavolaisen paikat. Kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa s., SKS 2003

Henri Terhon toimittama Paavolaisen paikat sisältää laajan esipuheen ja 13 yleistajuista esseetä. Kirjoittajat määrittelevät Olavi Paavolaisen merkityksiä omassa ajassaan sekä avarasti ymmärretyn paikallisuuden käsitteen kautta. Kirjoittajat asettuvat Paavolaisen jalanjäljille Kivennavalta Kuujärvelle ja Nürnbergistä Istambuliin ja pohtivat Paavolaisen sopeutumista erilaisiin tiloihin ja ajanhenkiin.

Epäakateemisen herkästi kirjoitetut tekstit avaavat innostavia näkökulmia Paavolais-myytteihin, joista vilkas julkaisu- ja tutkimustoiminta ei ole antanut analyyttistä kokonaiskuvaa. Paavolainen hurmasi aikoinaan – ja tekee niin yhä.

Paavolaisen paikat -julkaisu on syntynyt Turussa runsaat kymmenen vuotta toimineen Olavi Paavolaisen Seuran aloitteesta. Kirjoittajat ovat lähinnä eri alojen tutkijoita. Kiinnostus Olavi Paavolaiseen ei ole pelkästään humanistien harrastus. Kun taloussosiologi Timo Toivonen tarkastelee Nürnbergin puoluepäivien tapahtumapaikkaa vuonna 2000, hän lukee sekä kadonneesta että vielä näkyvästä maisemasta sellaisia merkityksiä, joita tavallinen humanisti ei välttämättä huomaisi. Tai kun metsäsuojelun professori Pekka Niemelä kirjoittaa Paavolaisen Päämaja-ajasta, taustalle sopii erinomaisesti tekstin ajatusrakennelma siitä, miten kirjailija ja kulttuuri-ihminen ”pelastettiin” Itä-Karjalan korvesta Mikkelin idylliin.

Poliittisen historian professori Timo Soikkanen valaisee kirjoituksessaan Tila, tunne ja teksti Paavolaisen elämää 1930-luvun puolivälissä. Lähtökohtana ei ole niinkään kirjoittajan ammatillinen kiinnostus kuin sukulaisuussuhde taidemaalari Liisa Tanneriin, joka oli yksi Paavolaisen elämän merkittävistä naisista. V. 1986 kuolleen Tannerin jäämistöstä löytyi kirjenippu, johon oli merkitty ”hävitettävä kuoltuani”. Jäämistöä selvittänyt Soikkanen ei noudattanut pyyntöä, ja lopputuloksena on hyvin koskettavan rakkaustarinan kuvaus Paavolaisen paikat -teoksessa.

Värikästä henkilöhistoriaa

Liisa Tanner kielsi nimensä mainitsemisen Matti Kurjensaaren kirjoittamassa henkilökuvauksessa Loistava Olavi Paavolainen (1975). Olavi Paavolainen – keulakuva -teosta (1991) kirjoittaneelle Jaakko Paavolaiselle Soikkanen kuitenkin näytti Liisa Tannerin jäämistön kirjeitä, joten suhde on ollut julkista tietoa runsaat kymmenen vuotta.

Hertta Kuusisen ja Olavi Paavolaisen aikoinaan tarkoin varjeltu suhde tuli yleiseen tietoon Marja-Leena Mikkolan toimittaman Hamlet ystäväni -kirjekokoelman (1999) myötä. Helvi Hämäläinen on puolestaan tuonut tuotannossaan tarmokkaasti esiin oman henkilöhistoriansa värittämää näkemystä Olavi Paavolaisesta.

Katarina Eskolan toimittama päiväkirjateos Itään (2002) sisältää puolestaan Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion huomioita Paavolaisesta vuosilta 1941-42. SKS:n ohjelmassa on ilmestynyt H. K. Riikosen Sota ja maisema –niminen tutkimus Paavolaisen 1940-luvun tuotannosta ja Ritva Hapulin Nykyajan sininen kukka –niminen analyysi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksesta.

”Kirjallisuushistorian tuomion” Synkästä yksinpuhelusta saanut ja ”uuden etsijän ja esittelijän roolissa” nuoren tasavallan kansallisiin jännitteisiin jo 1930-luvulla törmännyt Paavolainen ei ollut koskaan täysin unohdettu kirjailija, vaikka häneen tämä määrite mielellään liitetään.

Paavolaisen paikat -teoksen esipuheen kirjoittanut Paavolaisen seuran puheenjohtaja Antero Jyränki korostaa suotta Paavolaisen tuntemattomuutta. Kirjan aloittava kysymys Kuka Olavi Paavolainen? on kuitenkin paikallaan. Jyrängin mukaan kuva on jäänyt häilyväksi: ”Kirjailija tuntuu kääntävän tarkastelijalleen aina sen puolen, josta asianomainen on kiinnostunut mutta jättää samalla sen tunteen, että läheskään kaikkea ei ole vielä sanottu.

Paavolaisen paikat -kirjoituskokoelma avaa omalta osaltaan tietä monitieteiselle kysymyksenasettelulle, mutta sitkeästi eläviä, osaltaan jo Paavolaisen itsensä rakentamia myyttejä se ei selvennä eikä pura. Esipuheessa Jyränki julistaa Paavolaisen ikoniksi, joka on monikäyttöisempi, monivivahteisempi ja samalla ristiriitaisempi kuin monet varsinaiset taiteilijat, jotka hekin ovat seuransa saaneet.

Liiankin rationaalisessa maailmassamme tunteenomainen sitoutuminen esikuviin on ymmärrettävä ja kenties tarpeellinen vastareaktio. Olavi Paavolaisen elämää ja tuotantoa sekä niiden ympärillä leijuvia myyttejä kokonaisvaltaisesti, analyyttisesti ja mielellään myös kriittisesti tarkastelevalle tutkimukselle ja sen pohjalta julkaistavalle elämäkerralle on kuitenkin tarvetta. Aika alkaa kenties nyt olla siihen kypsä.

Monessa ammatissa

Olavi Paavolainen oli karjalaista, balttilaista ja ruotsalaista sukujuurta. Hänen isänsä oli varatuomari ja kansanedustaja, joten Kivennavan Vienola toimi Olavi Paavolaisen nuoruusvuosina lähinnä kesähuvilana. Paavolaisten Kivennapaa esittelevä Riitta Pyykkö toteaakin, että nuori kirjailijanalku tarvitsi Kivennapaa pakopaikaksi Helsingistä. Toisaalta tuossa rajapitäjässä Paavolainen tunsi olevansa kaukana sivistyksestä.

Suomalaiset sotilaat polttivat Vienolan vetäytyessään Viipuriin päin talvisodan alussa. Kari Immonen toteaa artikkelissaan, että Paavolainen ei liittynyt jatkosodan aikana niihin joukkoihin, jotka halusivat rakentaa uudelleen Karjalan tuhotut talot. Vienolan menetettyään hänellä ei ollut enää henkilökohtaista suhdetta Karjalaan.

Toimittaessaan kuvateoksia yhteistyössä Karjalan Liiton kanssa ”kosmopoliitti Paavolainen näyttäytyy heimoystävänä ja kansainvälinen kulttuurikriitikko kotiseutupatrioottina”, kuten Immonen kärjistää artikkelissaan Olavi Paavolainen ja Karjala.

Kirjoituskokoelma on omiaan suhteellistamaan turhan yksioikoisia käsityksiä ja lieventämään sitkeästi eläviä ennakkoluuloja Paavolaisen persoonasta. Kirjoittajat eivät ota jyrkkää kantaa tähänastisen tutkimuksen kiistakysymyksiin, kuten epäilyyn Paavolaisen mahdollisista natsisympatioista 1930-luvulla ja hänen ”takinkääntöönsä” Synkässä yksinpuhelussa.

Paavolainen oli ilmeinen sopeutuja; sotapäiväkirjansa julkaisun jälkeen vaienneen kirjailijan kohtaloa ei tarvitse säälitellä. Vuosina 1947-1963 hän toimi ansiokkaasti Yleisradion teatteriosaston päällikkönä. Teoksen päätöstekstissä Antero Jyränki kertoo Olavi Paavolaisen osallistumisesta Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhliin 1963. Kirjailija oli saanut arvostetun Eino Leino -palkinnon ja hänen Valittuja teoksiaan oli alettu julkaista.

Kuolema vei Paavolaisen jo muutamaa kuukautta Ylioppilastalon tilaisuuden jälkeen, mutta Jyränki hehkuttaa ajatusta, miten kirjailijan elämä olisi jatkunut. Paavolaista olisi miellyttänyt 1960-luku, vallankumousten ja utopioiden aika. Sieltä olisi kannattanut lähteä etsimään uudelleen nykyaikaa. Ja nykyaikana hän olisi journalisti, paikalla kaikkialla missä tapahtuu. Jyrängin mukaan hän olisi kenties ”hetkeksi viehättynyt Bush nuoremman populistisesta retoriikasta” ja ”tallentanut tajuntaansa uskonnollisten fundamentalistisen iskusanoja ja sodanvastaisten mielenosoitusten vyöryä”.

Paavolaisen opinnot jäivät kesken, kun hän ryhtyi ahkeraksi lehtikirjoittajaksi jo 1920-luvun alussa. Reportaaseista ja matkajutuista oli helppo siirtyä kirjojen tekijäksi. Ajankohtaisten raporttikirjojen ohella Paavolainen halusi tehdä myös pitkäjännitteisempiä tietokirjoja.

Paavolaisella oli Liisa Tannerin kanssa valmisteilla sosiologinen tutkimus Avioliiton tulevaisuus länsimaissa. Lehtileikkeet tiivistyivät lapuiksi, mutta sitten aineiston hallinta kävi ylivoimaiseksi. Voi vain kuvitella, olisiko tietokone pelastanut tämän kirjahankkeen, josta ei ole säilynyt edes alustavaa käsikirjoitusta.

Henri Terho käsittelee kirjassa vuotta 1935, jolloin turkulainen Kestilän Pukimo sai Paavolaisesta innostuneen mainospäällikön. Hän oli tuolloin toiminut jo joitakin vuosia mainosalalla Helsingissä. Mainoslause ”Silo luo suloa” oli vielä 1980-luvulla erottamaton osa Turun Kauppatorin näkymää. Mainosala jos mikä oli modernia, ja Paavolainen käytti luovasti valokuvaa ja typografiaa, laati iskeviä lyhyitä tekstejä ja pidempää mainospropagandaa ja kirjoitti mainosrunoja yhteistyökumppaneille.

Paavolainen asui Turussa Alvar Aallon suunnittelemassa funkistalossa, mutta halusi sisustaa asuntonsa uusvanhaan tyyliin – Paavolaiselle tyypillinen paradoksi sekin. Tämä tieto paljastuu Timo Soikkasen artikkelista. Paavolaisen paikat on sikäli tyypillinen artikkelikokoelma, että se vaatii lukijaltaan kykyä yhdistellä eri kirjoittajien esiintuomia faktoja ja näkökulmia. Toistoakaan ei ole voitu välttää.

Jokainen lukekoon artikkelikokoelmaa kiinnostustensa mukaan. Minusta parhaimpia ovat kirjan itsekin matkakertomuksen muotoa mukailevat artikkelit, kuten Timo Toivosen Natsien puoluepäivien paikat Nürnbergissä ja Marja Tuomisen Dialogeja Bosporin varrella. H.K. Riikosen artikkeli Olavi Paavolainen ja Ateena sisältää syvällisiä kulttuurisia kytköksiä. Ritva Hapuli pohdiskelee monitasoisesti naisten näkökulmaa Paavolaiseen oivaltavassa ja tuntevassa tekstissään Naisten huoneet.

Kirjan lopussa on hyödyllinen bibliografiat niin Olavi Paavolaisen tuotannosta kuin häntä käsittelevästä kirjallisuudesta.

Paavolaisen paikat sisältää seuraavat artikkelit:
Antero Jyränki: Esipuhe
Riitta Pyykkö: Paavolaisten Kivennapa
Kaisa Kurikka: Kauneus tai henki. Paavolaisen Pariisit
Henri Terho: Aamusta iltaan Silon suloissa
Timo Soikkanen: Tila, tunne ja teksti
Harri Raitis: Olisiko reportteri voinut olla myös profeetta? Paavolainen Travemündessä
Timo Toivonen: Natsien puoluepäivien paikat Nürnbergissä. Paavolaisen elämysmatka 2000-luvun näkökulmasta
Marja Tuominen: Dialogeja Bosporin varrella
H.K. Riikonen: Olavi Paavolainen ja Ateena
Kari Immonen: Olavi Paavolainen ja Karjala
Pekka Niemelä: Mikkelin ja Päämajan aika
Martti Lintunen: Olavi Paavolaisen paluu
Ritva Hapuli: Naisten huoneet
Antero Jyränki: Takaisin Ylioppilastalolle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto