Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Rakkauden hinta

Sanna Nyqvist, 13.8.2003
Henry James: Washingtonin aukio (Washington Square) s., Otava 2003 Kääntäjä(t): Kersti Juva

Washingtonin aukio (1880) sijoittuu 1840-luvun New Yorkiin, jonka seurapiireissä raha on yhtä kelpo suositus kuin hyvä suku ja missä edellisen puute tekee ihmisestä heti epäilyttävän, etenkin jos hän havittelee mitättömän näköisen perijättären kättä. Romaani kertoo moneen kertaan kuullun tarinan isästä, joka ei hyväksy tyttärensä kosijaa, mutta proosan mestari Henry James tekee tästä seurapiirikomedian vakioaineistosta syvällisesti ihmisluontoa luotaavan romaanin.

Kielen moderni mestari

Amerikkalaissyntyinen, Englantiin emigroitunut Henry James (1843–1916) tunnetaan 1800-luvun suuren romaaniperinteen ja modernistisen proosan välittäjänä. Hän jatkoi realistisen romaanin sosiaalista projektia, mutta keskittyi yhteiskunnan kuvauksessa yksilön kokemukseen uudella tavalla. Yksilön tietoisuudesta tuli kaiken keskus: todellisuus näyttäytyi kokemuksissa, havainnoissa ja toiminnassa, ei objektiivisena tarkastelun kohteena. Tämä Jamesin myöhäistuotannossa korostunut piirre on jo havaittavissa viisi vuotta esikoisromaani Roderick Hudsonin (1875) jälkeen ilmestyneessä Washingtonin aukiossa.

Washingtonin aukio kuuluu Jamesin varhaiseen tuotantoon, josta on 1950-luvulta alkaen käännetty kourallinen teoksia, tunnetuimpana Naisen muotokuva (1881, suom. J. A. Hollo). Monia helmiä, esimerkiksi myöhäistuotannon The Wings of the Dove (1901) ja The Golden Bowl (1904) on vielä suomentamatta. Verkkaista tahtia ei voi pitää ihmeenä: Jamesin polveilevia mutta aina kirkkaasti maalinsa osuvia lauseita lienee piinallisen vaikeaa taivuttaa mihinkään toiseen kirjalliseen muotoon. Siksi onkin onnekasta, että Washingtonin aukion kääntäjäksi on osunut Kersti Juva, joka lähes yliluonnollisella lahjakkuudella saa tekstin kuulostamaan siltä kuin se olisi alkujaan kirjoitettu suomeksi. Romaani kannattaa lukea käännöksenä jo yksin sen kielellisen ja älyllisen nautinnon takia, minkä Juvan oivaltava kieli synnyttää.

Kääntäjän lahjakkuus tulee tarpeeseen eritoten Washingtonin aukion kepeän ironisen sävyn ja siinä tapahtuvien muutosten tavoittamisessa. Alussa kertoja esittelee kaikki avainhenkilöt jollakin tapaa huvittavassa valossa, mutta kun tarina saa vähitellen tummempia sävyjä, ironia muuttuu, laimenee ja väistyy vakavamman kerronnan tieltä. Ironisoinnin tarkoituksena ei ole tehdä pilaa rakastuneesta Catherinesta tai hänen isästään, tohtori Sloperista – sen terävin kärki kohdistuu pikemminkin heidän sosiaalisiin rooleihinsa naitettavana tyttärenä ja yhteiskunnan tukipylväänä.

Ihmisiä murroksessa

Romaanin päähenkilö Catherine Sloper on mitäänsanomaton ja lahjaton tyttö, jolle on epäonneksi siunaantunut suuri perintö – epäonneksi ainakin vapaahkoa kasvatusta suosivan tohtori Sloperin mielestä, sillä hän pitää rahaa ainoana syynä, miksi salskea Morris Townsend kihlaa tytön. Tohtori suhtautuu Morrisin liehittelyyn kuin tieteelliseen kokeeseen, eikä puutu asioiden kulkuun ennen kuin se saa hänen kannaltaan ikävän käänteen: pari kihlautuu ilman isän lupaa. Tästä alkaa yli vuoden kestävä väsytystaistelu, jonka pelinappulana on nöyrä ja heikkotahtoinen Catherine.

Rikkaan perijättären haksahtaminen onnenonkijan koukkuun oli jo Jamesin omana aikana kliseinen aihe, mutta Washingtonin aukiossa juoni tarjoaakin vain puitteet pääasialle: konfliktitilanteessa elävien ihmisten syväluotaukselle. Kukaan osallisista ei ole yksiselitteinen, ”litteä” persoonallisuus. Tohtori Sloper haluaa aidosti turvata tyttärensä onnen, mutta ei tajua suurta ristiriitaa tekojensa ja aikomustensa välillä. Hän lietsoo mielessään olettamuksen varmuudeksi ja toimii sen mukaisesti seurauksista välittämättä. Helppoa rahaa saalistava tyhjänpäiväinen Morris puolestaan kohtelee Catherinea tavalla, joka saa tämän tuntemaan itsensä rakastetuksi ensimmäistä kertaa elämässään. Ylivilkas Lavinia-täti elää Catherinen kautta omia romanttisia unelmiaan, eikä tajua apunsa vain pahentavan tilannetta. Paradoksaalista kyllä, romaanin johdonmukaisimmin toimiva henkilö on tahdottomuudesta syytetty Catherine, jota repii velvollisuudentunto isää ja rakkaus Morrisia kohtaan.

Catherinen suhdetta tiedemies-isään määrittää pelonsekainen kunnioitus: ”Aina kun isä puhui tyttärelle, tämä ilahtui, mutta tyttö joutui ikään kuin leikkaamaan ilonsa isommasta palasta. Jotakin jäi yli, ironian tähteitä ja suikaleita, eikä tyttö koskaan tiennyt, mitä tehdä niillä, ne vaikuttivat liian korkealentoisilta hänen omaan käyttöönsä, mutta oman ymmärryksensä vajaavaisuutta sureva tyttö piti niitä samalla liian arvokkaina hukattaviksi ja uskoi niiden kartuttavan inhimillistä viisautta, vaikka ne menivätkin hänen horisonttinsa yli.” Isä puolestaan arvioi tytärtään seuraavaan tapaan: ”’Älyä saman verran kuin huivimytyllä’, tohtori sanoi, parempi vain siinä, että huivimytty saattoi joskus joutua hukkaan tai pudota vaunuista, mutta Catherine istui aina omalla paikallaan, tukevasti ja vankasti.” Totuus jää lukijan punnittavaksi. Juuri tasaisuutensa ja yllätyksettömyytensä vuoksi Catherine alkaa vähitellen vaikuttaa henkilöistä arvoituksellisimmalta. Epätodennäköinen sankaritar kasvaa kirjan myötä mittoihin, joita voi pitää traagisina.

Vaikutelma on tulosta Jamesin liikkuvasta henkilökuvauksesta: alun esittelyiden jälkeen James päästä henkilönsä kellumaan tapahtumien virrassa. Kertoja väistyy taka-alalle tai ainakin rajoittaa kommentointiaan. Virta vie henkilöt erilleen, heidän välilleen kasautuu pienistä väärinkäsityksistä ylittämätön aava. Isä vie Catherinen Eurooppaan taivutellakseen tytön alistumaan tahtoonsa, mutta tuloksena on vain heidän väliensä lopullinen kylmeneminen. Matka kuitenkin saa aikaan merkittävän käänteen Catherinen ja Morrisin suhteessa, mutta tavalla, joka ei tyydytä ketään osapuolta. Paradoksaalisesti pettymys on ainoa asia, joka yhdistää lopulta kaikkia, mutta juuri se pitää heidät loppuun asti erillään toisistaan.

Yhteiskunta pienoiskoossa

Vaikka tarinan puitteet ja henkilögalleria ovat tarkkaan rajatut, Washingtonin aukio valottaa 1840-luvun New Yorkin yhteiskunnallista elämää laajemminkin. Tohtori Sloper on kiistämätön valtias omassa kodissaan, ja hänellä on ne kaksi ominaisuutta, jotka tekevät miehestä kunniallisen: ammatti ja varallisuutta. Kummankin puute tekee puolestaan Morrisista epäilyttävän. Naisen avuiksi riittävät kauneus ja miellyttävyys, mutta perintö tekee nuo ominaisuudet vielä haluttavimmiksi. Naisen elämän ahtaat rajat paljastuvat kärjekkäästi tohtori Sloperin kuvauksessa rakastetun menettäneestä tyttärestään: ”Hän kutoo kaiken aikaa jotakin pussia tai kirjailee ties mitä nenäliinaa, ja minusta hän tuottaa näitä esineitä yhtä tiuhaan tahtiin kuin ennekin. Hänellä ei ole paljon sanottavaa, mutta koska hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa?”

Catherine ja Lavinia-täti ovat täysin tohtori Sloperin vallassa: hän voi kieltää Catherinelta tämän mielitietyn ja passittaa leskeksi jääneen Lavinia-sisarensa pois luotaan milloin hyvänsä. Catherine kuitenkin osoittaa tohtorille, ettei tämä pysty määräämään tyttärensä ajatuksista. Mutta vaikka Catherine uhmaakin isäänsä ja osoittaa romaanin kuluessa merkkejä oman tahdon heräämisestä, mistään esifeministisestä kehitystarinasta ei Washingtonin aukiossa ole kyse. Romaanin jälkinäytöksessä näemme Catherinen hyväntahtoisena, mutta näkemyksiltään vanhoillisena vanhapiikana, joka yksin enää edustaa sitä mennyttä aikakautta, johon hänen elämänsä dramaattisimmat hetket sijoittuivat.

Tätä menneeseen ankkuroitumista korostaa hänen haluttomuutensa luopua nyt jo epäkäytännöllisestä ja ennen kaikkea epämuodikkaasta Washingtonin aukion talosta. Paikan valinnalla ja kirjan nimeämisellä sen mukaan James painottaa romaanin yhteiskunnallisuutta. Kun tohtori muuttaa Washingtonin aukiolle, edellinen asuinpaikka kaupungin keskustassa on jo joutunut liike-elämän valtaamaksi. 1840-luvulla Washingtonin aukio on kunnon porvarillinen asuinalue, johon ”liittyy vakaata uneliaisuutta” ja joka ”antaa vaikutelman kauas ulottuvasta sosiaalihistoriasta”. Sana ”vaikutelma” on merkityksellinen: puitteet, kulissit, vaikutelmat ovat romaanin ihmisille tärkeitä, ja niihin kiinnittyy Jamesin ihmiskuvauskin. Realismin kiinnostus objektiiviseen todellisuuteen on jo jäänyt taakse.

James kirjoitti Washingtonin aukion jo Eurooppaan muutettuaan, ja kun hän palasi katsomaan tuota paikkaa ja siellä sijainnutta omaa lapsuudenkotiaan 1900-luvun alussa, hän joutui huomaamaan, että liike-elämän yhä jatkuva voittokulku oli pyyhkäissyt pois arvokkaat porvaristalot pihoineen – paikalla seisoi paitatehdas. Vaikka tohtori Sloperin perhekunta ei muistuta Jamesin omaa, romaanissa tuntuu häivähdys omakohtaisuutta. Kirjan moniin erikoisiin yksityiskohtiin kuuluu Jamesin hupaisa kameorooli pikkulapsena, joka varttuu Washingtonin aukiolla. Katkelmassa, josta lainaan tähän lopun, kiteytyy hyvin Jamesin kertojan myötäelävä (itse)ironia: ”…ja täällä viimein laajensi tuon lapsen sekä havaintojen että tuntemusten piiriä ensimmäinen koulu, jota pitävä rintava ja leveälanteinen patukkaa käyttelevä muori siemaili kaiken aikaa teetä sinisestä kupista, jonka lautanen oli eri paria. Oli miten oli, sankarittarenikin vietti täällä monia vuosia elämästään, mikä saa suoda minulle tekosyyn tähän topografiseen poikkeamaan.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto