Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lapin luonto luo outoa taikaa

Pertti Koskimies, 13.4.2004
Ilmo Massa, Hanna Snellman: Lappi - maa, kansat, kulttuurit s., SKS 2003

Lappi on kiinnostanut etelän ihmisiä halki vuosisatojen, mutta kipeimmin Lappi-tietoutta on tarvittu Ruotsin aseiden kunnian palauttamiseksi! Ulkomainen propaganda vihjaili nimittäin 1600-luvulla, että Suur-Ruotsin voitot oli saavutettu lappalaisten magian avulla – ”tiedettiinhän” suomalaistenkin myyvän taikomaansa tuulta merenkulkijoille.

Aloitin näillä riveillä artikkelini ”Lappi etelän silmin” kirjasarjassa Kaunis kotimaa (WSOY 1995). Magian ja mytologian torjunnasta ei ole vuosikymmenessä uutta sanottavaa syntynyt, ovathan Lapin perusteokset sentään parin vuosisadan takaa: J. Schefferuksen Lapponia (1674), A. J. Sjögrenin Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark (1828), J. Fellmanin Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I–IV (postuumisti 1906) ja monet muut.

Lapista on kirjoitettu jo satoja kirjoja, enemmän kuin monista muista Pohjolan maakunnista – tosin Lappi kattaakin kolmasosan Suomea. Täydellisimmät bibliofiilien kokoelmat vievät kymmeniä hyllymetrejä. Onko vielä löydettävissä joku uusi näkökulma, uutta tietoa? Eikö älykkö, verraton Petsamon- ja Lapintuntija Erno Paasilinna jo oivaltavasti tiivistänyt Lappi-kirjojen ydinteeman: Lapin kirjallisuuden päähenkilö on aina maisema, luonto, miljöö. Ihminen on harvoin keskeinen tekijä; hän on kulissi, luonnon osa, sivustakatsoja tai uhri. Jos hän uhmaa luontoa, hän joutuu dramaattiseen ja tappiolliseen kamppailuun sen kanssa, pakotetaan alistumaan.

Askelia ihmisten kentille

Jo viime syksynä Inarin mahtava historia Inari – Aanaar antoi aiheen ounastella, että historiantutkijat ja yhteiskuntatieteilijät löytävät edelleen Lapista uutta, pöyhivät vanhojakin tunkioita uudelta kantilta ja herättävät keskustelua kiistanalaisillakin tulkinnoillaan. Kirjailijamestari Paasilinna ehti valitettavasti siirtyä iättömille palkisille ennen kuin SKS:n sarjassa loppusyksystä ehti ilmestyä hänen suppeahkoa näkökulmaansa kyseenalaistava moderni opus, jossa ihminen onkin pääosassa.

Ilmo Massan ja Hanna Snellmanin teoksesta lapintuntija ja -kulkija saa uutta uskonvahvistusta ounasteluilleen, että vieläkään ei ole sanottu kaikkea Lapista, ja että Lappi luonnollisesti elää ja muuttuu siinä kuin ihminen ja luonto muuallakin. Lappi – maa, kansat, kulttuurit painottuu viimeisten vuosikymmenten vähälle huomiolle jääneeseen moderniin historiaan.

Kliseisen, sisäänpäin lämpiävän luonnonläheisyyden hymistelyn sijaan eturivin ympäristöhistorioitsijana kunnostautunut Ilmo Massa on nostanut jo pari vuosikymmentä sitten esiin kuvia nykypäivän Lapista. Nimeään myöten – maa, kansat, kulttuurit – teos korostaa yhtä maata, mutta useampaa kansaa ja elämäntapaa.

Massan ja Snellmanin kokoama teos päivittää merkittävästi kuvaa Lapista tieteellisesti pätevällä, perustellulla, järjestelmällisellä mutta myös kansantajuisella tavalla. Kirjoittajia on iso joukko, suuri osa Oulun ja Lapin yliopistojen ammattitutkijoita. Kirjallisuus- ja muut lähdeluettelot ovat kattavia ja Lappia harrastavalle lukijalle vakuuttavia.

Tälle kirjalle samantapainen, hakuteostyyppinen lähestymistapa on esimerkiksi Finlandia-sarjan osa 9 (Otava 1987) ja Lappi 1–4 (& Lapin matkamiehiä, Karisto 1983–1985). Kuitenkaan tietojen tarkkuudessa, vertailukelpoisuudessa ja järjestelmällisyydessä sekä ennen kaikkea kielen elävyydessä mikään näistä ei vedä vertoja vanhan klassikon, Suomenmaa -sarjan osalle IX.2 (eli Oulun läänin pohjoisosa, WSOY 1931), kiitos Erkki Mikkolan ylittämättömien luontokuvausten. Paljon on irtotietoa yli 70 vuodessa kertynyt, mutta ymmärryksessä, elävyydessä ja henkevyydessä jäädään tämän tyylitaiturin varjoon.

Pääosa Lappi-kirjallisuudesta on sittenkin ollut aihepiireiltään ja alueiltaan suppeita, milloin erä-, milloin retkeily-, muistelus- tai muita tarkasteluja kapeahkosta näkökulmasta. Viime aikojen laajat esitykset, Kauniin kotimaan lisäksi tuore Luonnonharrastajan Suomi (WG 2003), eivät ole käsikirjatyyppisiä, perinpohjaisia tietoteoksia vaan paremminkin tarkastelevat Lappia (etelän) retkeilijän ja matkailijan silmin.

Maisema elämän pohjana

Lappi – maa, kansat, kulttuurit pyrkii kokonaisvaltaisempaan yhteenvetoon kuin pääosa aiemmista kirjoista, se etenee luonnonympäristöstä ja menneisyydestä lähihistorian kautta kohti tulevaisuuden kristallipalloa.

Ensimmäisessä osassa Matti Tikkanen kirjoittaa Lapin maantieteestä. Hän esittelee luonnonmaantieteen perusasiat, kuten korkokuvan ja maisemat, kallioperän, maapeitteen ja pinnanmuodot, ilmaston, vesistöt, elävän luonnon, asutuksen ja väestön, elinkeinoelämän, liikenteen ja matkailun.

Lukuun liittyvissä tietolaatikoissa tarkastellaan Lappia maisemana, lappilaisen luonnonkäytön pelisääntöjä ja vuosisataisia riitoja Kemijoen lohesta sekä poroa, ”EU:n lehmää”. Niiden kirjoittajat ovat vähemmän tunnettuja ja tuovat piristävän tuoreita oivalluksia nimenomaan Lapin nykymenosta. Mikko Jokisen humoristiset huomautukset lappilaisista ovat todenmukaisia: ”Asiantuntijan rooli ei ole aina helppo, varsinkin jos on junantuoma… ajettava hanke ei missään nimessä saa tuntua Etelän tuontitavaralta”.

Saame Lannanmaan puristuksessa

Lapin kansaa kuvataan tarkemmin ja järjestelmällisemmin toisessa osassa. Matti Enbuske korostaa Lapin asuttamisen historiassa saamelaisten jo varhain laajoja asutusalueita Sisä-Suomessa. Ne kutistuivat vähä vähältä pyyntitalouden rinnalle suomalaisilta omaksuttujen maatalouden, kielen, tapojen ja muun kulttuurin vuoksi. Lukuun liittyy Pekka Sammallahden aukeama kymmenestä saamenkielestä, joista vain Suomen Lapissa puhutaan inarinsaamea. Pohjoissaame on laajimmalle levinnyt. Johanna Vaattovaaran katsaus kuvaa perusasiat meänkielestä, joka on etelässä vielä saameakin huonommin tunnettu.

Saamelaiset ovat osanneet vuosituhansia mukautua heitä ympäröivien, vahvempien ja vallanhimoisempien naapurikansojen ryöstöön ja ahneuteen – perinteinen Saamenmaa ei tunne sodan käsitettä. Sopeutuvaisuus, itse asiassa globalisaatio, on heille ehkä sielullisesti jopa helpompaa kuin Lannanmaan asukkaille, yhtenä osoituksena ns. citysaamelaiset, joita on kolmannes maamme saamelaisista, ja Helsinki maamme suurimpana saamenkylänä.

Maria Lähteenmäki kuvaa Ultima Thulen, äärimmäisen pohjoisen takalaitaa, Jäämeren valloitusta, naparetkeilijöitä ja skippareita Euroopan pohjoisilla rannoilla, jotka Tacitus, Olaus Magnus ja Schefferus jättivät kyklooppien ja muiden hirviöiden asuinkentäksi. Vailla nykypäivän teknisiä laitteita monet entisajan naparetkeilijät olivat paremmin varustetut kuin monet nykypäivän huipputreenatut seikkailu-urheilijat, nuo joskus pelottavankin maaniset ja narsistiset ikiliikkujat, joiden harkintakyky pettää juuri luonnonvoimien aliarvioimisena. Heille käy kuin Paasilinna ennusti, he tuhoutuvat.

Pohjoisnavan 6.4.1909 valloittanut Robert Peary tajusi opiskella eskimoiden selviytymiskeinot. Extremeurheilu-uskonnon sokeuttamien pitäisi lukea esim. Rolf Kjellströmin Breven från Arktis, jossa mursun- ja valaanpyytäjien, vanhojen merikarhujen ja naparetkeilijöiden päiväkirjat paljastavat, miten soutuvenekin juuttui hyyhmäiseen veteen viikoiksi, miten jäälautat halkeilivat teltan alla, ja miten miehet tulivat toimeen Huippuvuorten, Frans Josefin maan tai Novaja Zemljan kivikasoissa kaamostaivaan alla – aikana, jolloin laivat olivat puuta ja miehet rautaa. Meistä paperiukoista ja -akoista ei kuitenkaan taida olla siihen.

Pohjolan pasuuna pauhaa vieläkin

Markku Ihonen tarkastelee lestadiolaisuutta, vähän Paulaharjua mukaillen valtakulttuurin torjuttuna yöpuolena. Lars Levi Laestadius (1800–1861) oli Pohjolan ykkösluokan suurmiehiä – myös kasvitieteilijänä – ja vaikutti ratkaisevasti lappilaisten henkiseen elämään. Paasilinnan sanoin: Kun hän pauhasi saarnojaan, vanhat postillansivut tuntuvat vieläkin käpristyvän hillittömän voimankäytön vaikutuksesta. Aila Lauhan kuvaus isästään, 38 vuotta Sallassa rajaseutupappina toimineesta Erkki Koivistosta, on ihmisläheinen pikku kirjoitus.

Suomessa toinen maailmansota päättyi Kilpisjärven Muotkatakassa 25.4.1945 liki koko Lapin polttaneiden saksalaisten karkotukseen. Marja Tuominen tarkastelee Lapin sodan tuhoja ja jälleenrakennusta.

Lappi oli erikoinen osa Suomea, lappilaisten puolustaminen annettu vieraan valtion sotilaiden vastuulle. Itä-Lapin evakuoinnissa viivyteltiin sotastrategisista syistä, ja partisaanipuskurina toimineet syrjäkylien sadat naiset, lapset ja vanhukset maksoivat siitä hengellään ja terveydellään. Toisaalta eivät pohjoisen evakkojen olot Ruotsissa tai Pohjanmaallakaan kehuttavia olleet. Ja vain pari vuosikymmentä toiveikkaan paluun jälkeen rintamamiestalojen pellot pantiin pakettiin ja ovet naulattiin kiinni, alkoi yhtä ahdistava evakkomatka takaisin etelään tai Ruotsiin.

Lappilaisten luonnonläheisyys – myytti?

Yhteiskunnan rakentaminen ja purkaminen on aiheena teoksen kolmannessa osassa. Heikki Kerkelä tarkastelee teollistuvaa Lappia osana maailmantaloutta. Höyrysahoista päädytään Kemi-yhtiöön, sahoihin ja savottoihin, työvoimakysymykseen ja asutustoimintaan, vesivoiman valjastamiseen ja metsäteollisuuden kehitykseen. Aiheeseen sopii hyvin Ulla Aatsingin katsaus kommunismiin Lapissa, yhdessä vasemmistolaisuuden voimakeskuksista.

Arto Haveri ja Asko Suikkanen kirjoittavat Lapin aluekehityksestä, jota 1990-luvun lama synkisti erityisen rajusti. Negatiivinen väestökehitys, julkisen vallan supistukset, porotalouden ja muiden perinteisten elinkeinojen kannattamattomuus, metsätalouden koneellistuminen ja muut lappilaisten elinmahdollisuuksia heikentäneet tekijät ovat johtamassa kurjistuvaan noidankehään. Lapissa jos missä pätee nykyajan lyhytnäköisyys ja eliitin ahneus. ”Kansallinen taloudellinen nojautuminen keskeisesti kasvukeskuksiin ja muutamaan huipputeknologian alueeseen kasvattaa selkeästi sosiaalisen järjestyksen ongelmia.” Auttaako enää Sirpa Karjalaisen kertomus joulupukin historiastakaan?

Lapin luonto ja sen suojelu on herättänyt ympäristöhistoriamme suurimpia kiistoja. Ennen Vuotosta sanan säilät iskivät esimerkiksi Kemijoen valjastamisesta ja koko lohitalonpoikaisen tuhatvuotisen elämänmuodon tuhoamisesta. Lappi on ollut etelän siirtomaa, sen luonnonvarat etelän tarpeiden tyydyttäjiä.

Leena Suopajärvi tarkastelee kiihkottomasti mutta vähän yksisilmäisesti ympäristöpolitiikkaa ja luonnonsuojelua Lapissa, lisänä esimerkiksi Kaisa Raition artikkeli metsähallituksesta puun ja kuoren välissä. Valtiojohtoinen luonnonsuojelu, ekologinen kolonialismi, nähdään usein lappilaisen muka sisäsyntyisen ja suojelevan luontosuhteen vastakohtana, mutta on kyllä perustellusti kysyttävä, miten raiskattu Lappi olisi lappilaisten toimesta, jos ei olisi valtakunnallisia rajoituksia.

Uuden ympäristöhistorian mukaan esimerkiksi monien suureläinten sukupuutto johtui tuhansien vuosien liikametsästyksestä. ”Luonnonläheiset” alkuperäiskansat ovat usein vain olleet kyvyttömämpiä siihen luonnon hyötykäyttöön, johon teknoihminen nyt pystyy. Lappilaisille luonto on edelleenkin lähinnä ihmisen resurssi, ja siitä säilyy vain se osa, mitä ei vielä pystytä valjastamaan ihmisen itsekkäisiin tarpeisiin.

Ympäristö- ja suojeluasenteissa Lappi kuuluukin Itä-Suomen ohella maan vanhanaikaisimpiin alueisiin, siitä on takavuosina näyttänyt puhuttelevia kuvia esimerkiksi sodankyläläinen valokuvaaja Veikko Vasama. Luonnon käytön ja suojelun intressiristiriita on tietysti monesti kiistämätön. Lapissa on paljon ainutlaatuista luontoa, ja siksi kolmannes siitä on suojeltu.

Heinäkengästä peltipailakkaan

Lappi on ruokkinut myös taiteen ja tieteen harjoittajia. Neljännessä osassa Riitta Kontio pohtii teemoja ja tendenssejä pohjoisessa kirjallisuudessa Frans Mikael Franzenista, Olaus Sirmasta, Johan Turista ja Arvi Järventauksesta Annikki Kariniemeen, Timo K. Mukkaan, Nils-Aslak Valkeapäähän ja Mikael Niemeen. Pääosa kirjailijoista on kuitenkin katsonut Lappia etelästä omine ennakkoluuloineen pohjoisen kansan uskonnosta, ulkonäöstä, kulttuurista ja moraalista.

Lapista on kirjoitettu suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, venäjäksi… Teoksessa Muittalus sámid birra (1910) Tur halusi kuvata saamelaisia heidän omalla kielellään siten, ”jottei kenenkään tarvitse kysyä, miten on saamelaisten laita, ja jotteivät vieraat pääse vääntelemään tosiasioita”. Erikseen on mainittava Samuli Paulaharjun koskaan ylittämätön työ pohjoisen kansanperinteen kerääjänä ja kirjurina. Myös kuvataiteessa ja elokuvassa löytyy Lapista omia osaajiaan, ja joiku on yksi Lapin identiteetin rakennuskiviä. Lapinkirjallisuudesta kiinnostuneen kannattaa lukea Veli-Pekka Lehtolan väitöskirja Rajamaan identiteetti (SKS 1997).

Maija Kallinen kuvaa tieteellistä tutkimusta Lapissa, erityisesti 1880-luvulta lähtien, jolloin alkoi luonnontieteiden nopea nousukausi. Esko Riepula täydentää kuvaamalla johtamansa Lapin yliopiston kehitystä. Lapissa on tutkittu niin revontulia, kasveja, eläimiä kuin maan magneettikenttää. Muiden kuin luonnontieteiden esittely jää tässä luvussa mainintojen varaan, mikä on harmillista.

Lopuksi viitososassa Lassi Heininen luotaa Lapin uutta kansainvälistä asemaa EU-Suomessa. Saamelaisille valtakuntien rajat olivat perinteisesti merkityksettömiä, sillä markkinoilla kuljettiin ja poroja laidunnettiin kesäisin Jäämeren äärellä, talveksi vetäydyttiin metsiin, tuntureille ja järvenrannoille. Norjan rajasulku 1852 ja Ruotsin rajan sulku 1889 ajoivat Enontekiön Maggoja ja muita saamensukuja kaakkoon synnyttäen Sodankylän pohjoisosien vahvan saamelaisasutuksen.

Nyt EU avaa uudelleen rajoja ja korostaa ylikansallisia tarkastelukulmia. Nykypäivää ovat pohjoinen ulottuvuus, saamelaisten maailmankongressit ja arktisen neuvoston ministerikokoukset. Heininen näkee saamelaisen heinäkengän ja Nokian kännykän aikansa huipputeknologioina, jotka liittyvät toisiinsa ja voivat elää samaan aikaan. Pororaiton kotoinen kellonkalkutus on vaihtunut moottorikelkan räikeään rätinään. Lapin tulevaisuus on osittain laajempien alueiden muutosten, osittain alueen omien ihmisten ennakkoluulottomuuden, itsekunnioituksen ja luovuuden varassa.

Susien siittola vai omaleimainen osaamiskeskus?

Tuleeko Lapista susien, karhujen ja ahmojen reservaatti, ylemmyydentuntoisten turistien viihdekeskus, puikulaperunoiden, poron, hillan ja lohen lähtöalue? Euroopan ainoan alkuperäiskansan alkumailla, joiden omistajuussuhde on perustellusti riidanalainen, on ristiriitaisia tulevaisuudennäkymiä. Vaikka tämä kirja ei kunnolla kajoakaan siihen, kenelle Lappi oikein kuuluu, se antaa aineksia moneen juuri tämän päivän keskusteluun – ilman uhoavan maakuntahengen löyhähdystä.

Kirjan näkemysten moninaisuus on kiitettävä. Nuorehkon polven eturivin tutkijoita on mukana, ja he argumentoivat usean uuden näkemyksen puolesta. Kirja antaa tietoja ja herättää pohtimaan. Teos on myös kriittinen niin lappilaisia kuin laajemminkin suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Historian virheet voivat johtaa tulevaisuuden ymmärrykseen. Tämä kirja lomittaa Lapin historian ja nykyisyyden suuret linjat yksittäisten ihmisten arkielämään, mikä on sen suuri etu.

Pahana puutteena pidän teoksen rajoittumista niin tarkoin Suomen Lappiin, vaikka Lappi ja sen asukkaat jos ketkä ovat maailmankansalaisia. Alueen historia, nykyisyys ja tulevaisuus ovat sidoksissa lähialueisiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä, niiden lappeja olisi pitänyt tarkastella paljon enemmän. Suomen rajojen sisältä eivät suinkaan ole tulleet kaikki ne muutokset, jotka ovat muokanneet meille valtiollisesti kuuluvaa Lappia vuosisatojen saatossa. Lapin, Ruijan ja Petsamon kansainvälisyydelle vetivät aikoinaan vertoja lähinnä Viipuri, Helsinki ja Turku.

Kirjan mustavalkoinen kuvitus on ilmeikästä ja elävää, ja mikä positiivista, valtaosaksi ennen julkaisematonta eikä vielä kirjasta toiseen kulunutta. Huomattava osa kuvista on Unto Järvisen 1970–80 -luvuilla ottamia. Kuvat ovat sympaattisia, oivaltavia ja elämänmyönteisiä. Muutenkin teoksen ulkoasu on rauhallinen ja selkeä, taitto konstailematon. Yhteenvetoja ja ingressejä kaipasin, vaikka marginaaliin.

Vuosikymmen sitten minun oli helppo koota pitkä artikkeli Lapista etelän silmin, koska isot kirjavuoreni olivat lähinnä etelästä kotoisin. Vihdoinkin Lapin ihminenkin on saanut puheenvuoron näyttävällä areenalla. Tässä kirjassa on kiitettävästi vältetty vanhojen mielikuvien ja pinttyneiden uskomusten toistamista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto