Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puhtauden palvontaa

Otto Lappalainen, 23.2.2011
Ina Lange: "Huonompaa väkeä" 234 s., Faros 2010 Kääntäjä(t): Ulla Hänninen

Ina Lange (1846–1930) kirjoitti ruotsiksi ja julkaisi kaunokirjallista proosaa Ruotsissa ja Tanskassa asuessaan. Hän säilytti aina kiinnostuksensa kotimaahansa Suomeen ja syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, kuten myös nyt suomeksi julkaistu romaani ”Huonompaa väkeä” (kertomukseksi nimetty alkuteos ilmestyi Tukholmassa 1885) hyvin osoittaa. Myös muusikkona ja tietokirjailijana toiminut Lange oli ohjelmallinen realisti, jota aikalaislukijat vieroksuivat naturalismin suosijana.

”Huonompaa väkeä” osoittaa tyypittelevästä kuvauksestaan huolimatta, että Lange oli taitava suomalaisten olojen kuvaaja. Romaani antaa mosaiikkimaista tuntumaa ajan sosiaalisiin rooleihin ja niihin latautuneisiin odotuksiin. Daniel Stenin salanimellä julkaistun tarinan takaa Ina Lange näyttäytyy hyvin sanavalmiina ja näkemyksellisenä yhteiskuntakeskustelijana.

”Huonompaa väkeä” vie lukijansa innostavalle ja kiinnostavalle aikamatkalle Suomen suuriruhtinaskuntaan ja laajemmallekin menneeseen maailmaan. Lauttasaari oli vielä kaupungin ulkopuolinen köyhälistöalue (se liitettiin Helsinkiin vasta 1946). Suomenlinna (silloinen Viapori) oli tsaarin imperiumin mahdin näyteikkunana länteen. Romaanin yhdessä sivuepisodissa koetaan vihkitilaisuus saaren ortodoksikirkossa. Tosin varmuuden vuoksi seremonia uudistetaan ruotsinkielisessä pappilassa. Suomi oli monikielinen ja -kulttuurinen maa.

Puhdas ja likainen

Romaani koostuu kolmesta osasta, joiden keskushenkilöinä ovat otsikkojen mukaisesti äiti, poika ja tytär. Äiti on Kaisa, joka elättää itseään paremman väen antamilla tilapäistöillä. Hän siivoaa, pesee pyykkiä, leipoo, panee olutta, valaa kynttilöitä ja kutoo kangasta. Hän on ”piioista paras”. Ihanteellinen luonne heijastuu hänen ulkonäköönsäkin: iho on valkoinen ja puhdas.

Kaisa ottaa miehekseen suutari Kallen, jota epäsäännöllisten elämäntapojensa vuoksi sanotaan Relluksi. Kaisan elämäntehtävänä on pitää mies puhtaana olemukseltaan ja siistinä elämäntavoiltaan, mutta tuloksena on tragedia: ”…mies ei kestänyt onnea. Eikä auringonpaistetta. Se häikäisi. Rellu sai auringonpiston. Ja kuoli.”

On vaikea päätellä, missä määrin Langen ironiaa ymmärrettiin romaanin ilmestymisaikana. Puhtauden ja likaisuuden vastakohtaisuus toistuu eri tason symboleina ja johtomotiiveina kautta koko kerronnan. Taudinpesien hävittäminen oli suuri kansallinen projekti vielä 1900-luvun alkupuolellakin.

Pieni mutta tärkeä merkitys on teoksen nimen lainausmerkeillä.

Romaanin juonikuviossa on myös kristillissävyistä fatalismia. Puhtaus ja likaisuus ovat suhteessa säätyeroihin, eikä minkäänlaista vallankumousta erojen tasaamiseksi uskalleta uumoilla. Kullakin säädyllä ja väestöryhmällä on määritelty paikkansa. Pyrkiminen sosiaaliseen nousuun – vaikkapa vain taidetta ja kulttuuria astinlautana käyttäen – johtaa, ellei suorastaan katastrofiin, niin ainakin noloihin tilanteisiin. Uurastaminen, nöyryys ja – kuten romaanin opettavainen loppu osoittaa – epäitsekäs uhrautuminen ovat varmin tie onneen.

Veli-nimen saanut Kaisan ja Rellun poika on romaanin naturalistista esimerkkiaineistoa laajentava väliosa. Velissä on suvunperintönä musikaalisuutta, mutta raskaan työn runtelemana hän kuolee ennen varsinaista aikuisuuttaan. Hän on edustava otos ”huonommasta väestä”, joka kouluja käymättömänä kiertää sikareja myymässä irtolaisena Helsingin kaduilla. Mutta ei hänkään ole yhteiskunnalle hyödytön: ”Hän lopettaisi elämänsä sairaalassa tiedettä hyödyntäen.”

Nadjasta Maijaksi

Tytärtä kuvaava osuus on romaanin laajin ja kaikkine yllätyksineen eloisin. Kaisan ja Sergein lyhyeksi jääneestä avioliitosta syntynyt Nadja kokee kovia elämän jatkuvasti höykyttämänä, mutta löytää lopulta sen oman pienen lokeronsa, johon ainakin näennäisesti tyytyy. Sitä kuvaa myös hänen nimensä suomalaistuminen Maijaksi. Toisin kuin romaanin muissa, tyyppiesimerkeiksi jäävissä hahmoissa, Nadjassa on eteenpäin pyrkivää luonnetta. Mutta sitkeästi hänessä pysyy myös sukurasituksena ”huono luonto” ja hän tuntuu ajautuvan vain huonomaineisuutta kasvattavasta elämänvaiheesta toiseen.

”Haluan tulla hienoksi. Haluan oppia näyttämään sellaiselta kuin sinä ja sinun neitisi. Haluan hienoja vaatteita, hienoja huoneita, hienoja huonekaluja ja hienoja tuoksuja.” (…) ”Ja sitten haluan oppia ranskaa ja pianonsoittoa, kun ensin saan tuon muun.”

Nadja syytää kaikki unelmansa ja toiveensa ystäväkseen paremmista piireistä kaappaamaansa, mutta kovin naismaiseksi ja suorastaan ”neitimäiseksi” arvostelemansa herra Adolfin niskoille. Helsingin pienet piirit eivät maailmannaiseksi havittelevalle Nadjalle sitten riitäkään. Romaanin loppupuolella hänet nähdään niin Pietarin kuin Moskovan metropolien kaduilla. Katunäkymiä kuvataan suorastaan herkullisena ihmisten ja kansojen vilinänä Suomesta Nadjaa pelastamaan lähteneen Samulin silmin: ”Hälinää ja naurua, mustien silmien säihkettä ja leikkiä.”

Feministipiireissä liikkunut Ina Lange on kätkenyt kerrontaan monenlaisia piikkejä.

Ironisoidun ja kenties jopa satirisoidun ajankuvan kulissien takana romaanissa keskustellaan tunteiden merkityksestä. Nadja ei usko avioliitossa toteutuvaan rakkauteen. Äitinsä valintoja hän ei pysty ymmärtämään: ”Äiti, pyhimys, oli mennyt naimisiin Rellun, rumiluksen kanssa jonkin vuoksi, mitä hän oli luullut rakkaudeksi. Sitä olisi oikeastaan pitänyt kutsua armeliaisuudeksi tai haluksi tehdä hyvää.” Alemman luokan parissa rakkaus loppui, ”kun lapset tulivat maailmaan, useimmiten jo vähän ennen”.

Realistinen kärjistys saattaa tuntua rajulta, mutta romaani pyrkii varoittamaan liiallisen ihannoinnin ja romantisoinnin vaaroista. Tästä käy esimerkiksi herra Adolfin vaimolleen esittämä Nadjan tarinan säälittely: ”Hän [Adolf] olisi mielellään puhunut totta ja puhuikin omalla tavallaan. Hänen tapansa nähdä asiat vain oli kaunis. Hänen luontonsa ei sallinut hänen käsittää todellisuutta sellaisena kuin se oli. Maailma näyttäytyi hänelle kuin punaisen koristelasin läpi ja sillä oli onnellinen ominaisuus poistaa ruma ja huono, samalla kun se paljasti lisää kaunista ja hyvää.”

Aikansa feministipiireissä liikkunut Ina Lange on kätkenyt kerronnan pintatason alle monenlaisia piikkejä kannustamaan yhteiskuntakeskustelua ja kriittisiä näkemyksiä oleviin oloihin. ”Huonompaa väkeä” on esipuheensa mukaan romaani, joka ei paljasta ”tarinan alkua tai loppua”. Sen ei ole tarkoitus ollakaan lopullinen näkemys aiheestaan. Henkilöhahmot eivät ole silti yksiulotteisia. Ulkomailta käsin Suomen kehittymistä tarkkaillessaan Lange saattoi ottaa tietoisesti etäisyyttä ihanteellisen kansallisen identiteetin rakennusprojektiin.

Pieni mutta tärkeä merkitys on teoksen nimen lainausmerkeillä. Vaikka romaanissa on runsaasti niin huonompaa kuin parempaakin väkeä, lukijalla on syytä pohtia käsitteiden suhteellisuutta. Tähän viittaa myös Päivi Lappalainen (ei sukua allekirjoittaneelle) suomennosjulkaisun informatiivisissa jälkisanoissa. Vaikka Lange joutui pitkälti unohduksiin viime vuosisadalla, hänessä on nyttemmin nähty monin tavoin kirjallisuuden uranuurtaja. Nadjan hahmon voi hyvin perustein tulkita irtautumiseksi naturalismista ja siirtymiseksi kohti dekadenssia, 1800- ja 1900-luvun vaihdetta vahvasti leimannutta suuntausta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto