Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Rakkauden oppitunti

Johanna Rossi, 12.4.2008
Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta s., Gummerus 2007 Kääntäjä(t): Risto Hannula

Johan ja Marianne ovat keski-ikää lähestyvä pariskunta, jolla niin sanotusti menee hyvin. He rakastavat toisiaan ja ovat kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Marianne ja Johan ovat rakentaneet elämäänsä vielä tänäänkin voimissaan olevien arvojen varaan. Suurin osa myös meistä tavoittelee jotakin heidän porvarillisesta unelmastaan: hyvä ammatti, kaunis koti, kesämökki ja perhe elävät yllättävänkin sitkeinä unelmina aikakauslehtien ja televisiomainosten kuvastossa. Entä sitten kun se kaikki on saavutettu? Syntyy tyhjiö, jonne turhautumisen on helppo hiipiä.

Johanin ja Mariannen välisessä dialogissa toistuu silmiinpistävän usein sana ”kiltti”. Erityisesti Marianne viljelee sanaa ja on itse myötäilemisen mestari. Lisäksi heidän kanssakäymistään sävyttää intellektualismi ja tietynlainen korrektius. Asioita hoidetaan mielellään fiksusti ilman ikävää roimintaa.

Kun näin on jatkunut kymmenen vuotta, on sanomattakin selvää, että jokin vaanii pinnan alla. Mikä? Viha, tympääntyminen, tottumus, itsekkyys tai silkka halveksunta. Ingmar Bergman kuvaa hienosti sitä vaivihkaista kehitystä, joka johtaa pariskunnan pisteeseen, jota on vaikea ennakoida käsikirjoituksen alun perusteella.

Yksi avainkohdista teoksessa Kohtauksia eräästä avioliitosta ( Scener ur ett äktenskap) on repliikki, jossa Johan pyytää Mariannea pitämään kaikkialle ulottuvan kunnianhimonsa poissa edes heidän seksielämästään. Tokaisu avaa mielenkiintoisen näkymän naisen tapaan rakentaa ja sisustaa koko perheen elämä jonkin salaperäisen ja oikealta tuntuvan kaavan mukaan. Huomaamatta voi kuitenkin käydä niin, että täydellistä onnea tavoitellessa pyrkimykselle tulee uhratuksi liian isoja paloja minuutta. Mariannen ja Johanin avioliiton taitekohdaksi muodostuu yllätysraskaus ja abortti. Pariskunta selviää tilanteesta päällisin puolin fiksusti, mutta jotakin tärkeää jää sanomatta.

Epäilysten luikerrettua pariskunnan paratiisiin Marianne yrittää elvyttää suhdetta. Hän houkuttelee Johania mukaan suunnittelemaan matkaa kahden kesken, mutta jokin on jo mennyt pieleen. Johan riuhtaisee itsensä kerralla irti koko perheestä. Siellä sivistyksen ja lempeyden pintatason alla tuntuu eläneen persoona, joka on kurkkuaan myöten täynnä ja raivon vallassa.

Marianne puolestaan tunnistaa vasta prosessin aikana oman miellyttämisen tarpeensa. Johan ja Marianne vakuuttelevat olleensa aina avoimia toisilleen, mikä ei tarinan edetessä näy pitävän paikkaansa. Samalla vahvistuu vaikutelma, ettei kumpikaan ole halunnut keikuttaa mukavasti kulkevaa venettä.

Erossa, elossa!

Ajan kulun vuonna 1973 ilmestyneen teoksen ja nykypäivän välillä huomaa siitä, että avioparin analyysit suhteestaan ovat naistenlehtipsykologiaa vähänkin opiskelleille jo itsestäänselvyyksiä. Johan on tehnyt naisistaan äitejä, ja Marianne on kärsinyt nelikymppiseksi asti liiallisesta miellyttämisentarpeesta. Rehellisyys murtautuu heidän välilleen vasta erotessa ja saa aikaan aggressiiviseksi kohoavan myräkän. Huolellisesti tavoiteltu harmonia revitään riekaleiksi mittelössä, jonka tuoksinoista rakkaus tuntuu olevan kaukana. Mutta eihän se ole.

Pariskunta kehittyy tahoillaan ja prosessin aikana ikään kuin vaihtaa ominaisuuksia. Hauraan oloisesta Mariannesta tulee esiin voimakas ja itsenäinen puoli, Johan taas palautuu itsensä kokoiseksi, epätäydelliseksi ja riippuvaiseksi.

Loppua kaunistaakin rikkonaisuuden hyväksyntä, jonka kuvaamisessa Bergman oli aina parhaimmillaan. Hän osasi kuvata naamiostaan luopuneen ihmisen kauneuden keskellä todellisuutta, jossa ei enää ole arvotettavaa. Näitä hetkiä valaisi hänen elokuvissaan viisauden ja rakkauden tuntu, jonkinlainen armon kokemus.

Avioliiton ja erityisesti sen kivuliaimpien osien kuvaus kuuluu Ingmar Bergmanin kiistattomiin bravuureihin. Kohtauksia eräästä avioliitosta on ytimekäs analyysi aiheesta, ja sen sisarteoksiksi hänen tuotannossaan voisi mainita esimerkiksi elokuvan Kesä Monikan kanssa tai käsikirjoitukset televisiosarjaan Hyvä Tahto. Myös näissä teoksissa naisen tapa elää parisuhteessa; epävarmuuden, hallinnantarpeen, uhrautumisen ja kaipuun teemat tulevat vivahteikkaasti esiin. Bergmanin käsittelyssä naiset ovat kokonaisia ihmisiä, rumuudessaankin aivan erityisellä tavalla ymmärrettyjä.

Televisiosarjan ilmestymisen aikoihin avioerot eivät olleet vielä niin jokapäiväisiä kuin nykyään, ja monelle Johanin ja Mariannen valheelliset elkeet ovat takuulla olleet liikaa. Bergman itse mainitsee teoksen nostaneen avioerokäyriä kaikkialla, missä sitä katsottiin. Lieneekö tilastollinen fakta vai taiteilijan värittynyt näkökulma?

Bergmanin oli kuulemma joka tapauksessa muutettava puhelinnumeronsa televisiosarjan jälkeen, koska niin moni halusi kääntyä hänen puoleensa avio-ongelmineen. Tämä on ymmärrettävää, sillä keskustelu useita avioliittoja läpikäyneen, psykologisesti tarkan ohjaajan kanssa olisi voinut olla tarpeen itse kullekin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto