Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Äkkiä tuli pakottava, vaarallinen kaipaus

Satu Taskinen, 25.1.2012
Ingo Schulze: Adam ja Evelyn 327 s., Otava 2011 Kääntäjä(t): Jukka-Pekka Pajunen

Kesä 1989 Itä-Saksassa. On kyse enää viikoista, kun Itävallan ja Unkarin raja tullaan avaamaan kolmen tunnin ”paneurooppalaisen piknikin” ajaksi. Aika pian sen jälkeen Berliinin muuri ja koko rautaesirippu tulevat murtumaan.

Mutta sitä eivät Ingo Schulzen (s. 1962) romaanin päähenkilöt Adam ja Evelyn tietenkään vielä tiedä. Eivät myöskään Evelynin ystävät Simone ja länsisaksalainen Michael. Puhumattakaan unkarilaisista Pepistä ja rouva Angyalista tai matkalta mukaan poimitusta seikkailullisesta Katjasta. Hän on vähän aikaa sitten jopa yrittänyt henkensä kaupalla ylittää Tonavan päästäkseen idästä länteen.

Mitään maailmanhistoriallista ei siis ole vielä tapahtunut, mutta jotain erityistä kärsimättömyyttä ja hinkua ilmassa kyllä on ollut. Ainakin jälkeenpäin tullaan sanomaan, että siltä selvästi vaikutti. Romaanin Adam ja Evelyn (Adam und Evelyn) maailmaan aukeaa ovi näin: Adam (oikealta nimeltään jotain aivan muuta) elelee naisten vaatturina oikeastaan melko leppoisen oloista ja nautinnollista elämää Evelynin kanssa. Mutta valitettavasti ei ihan pelkästään vaatturina eikä ihan pelkästään Evelynin kanssa.

Niinpä ei olekaan ihme, että kun Evelyn aivan verekseltään saa Adamin jälleen kerran kiinni petoksesta, hän saa tarpeekseen ja päättää häipyä muille maille vierahille. Seurakseen hän saa ystävättärensä ja tämän miesystävän. Matkan on määrä jatkua ensin ainakin Unkariin ja voi olla että vielä pidemmälle. On itse asiassa tarkoitus loikata.

Tavallaan Evelyn voisi olla Adamille vähän kiitollinenkin. Onhan hän jo pitkään halunnut uskaltaa uhmata valtion matkustusmääräyksiä, mutta vasta miehen käytös antaa hänelle tarvittavan voiman toteuttaa unelma.

Adam on romaanissa monimutkainen hahmo. Toisaalta hän on petturi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. On hän vähän saamatonkin, tavallaan. Jollain lailla laiska. Toisaalta hänellä on suurempi sydän kuin kaikilla muilla kirjan henkilöillä yhteensä. Eikä hän halua luopua Evelynistä.

Elämästäänkään hän ei haluaisi luopua, mutta lähtee näin tiukan paikan tullen sitten kuitenkin omalla vanhalla autollaan kolmikon perään. Takapenkin pahvilaatikossa matkalle joutuu myös suippopäinen ja suomuinen lemmikki, ei sentään kuitenkaan käärme vaan evoluutiossa matelijasta jo vähän edennyt kilpikonna Elfi.

Henkilöiden nimet eivät Schulzen teoksessa tietenkään ole sattumanvaraisia, eivät myöskään ne kaksi maailmaa, joiden rajaa siinä auktoriteetteja huijaten ylitetään (ja anteeksi, millä puolella oli se paratiisi?). Käsissä on road-romaani idästä länteen, monilla mutkilla ja myyttien kautta.

*

Päältä päin kevyt ja helposti ymmärrettävä Adam ja Evelyn on sisällöllisesti ja muodollisesti arvoituksellinen ja aukkoinen kirja. Se on täynnä vihjeitä ja ajatusaihioita mutta myös vähintään yhtä paljon lukijan täydennettäviksi jääviä kohtia. Ei kovin yllätyksellistä tarinaa on juuri ja juuri kokonaiseksi romaaniksi. Kirjailijan tarkoitus vaikuttaa olleen ison Wende-kertomuksen sijaan panna lukija miettimään omia näkökantojaan ikiaikaisiin ja perustavaa laatua oleviin kysymyksiin yhteiskunnasta ja itsestään. Siitä, mitä ihmisen yhteiskunnassa pitää tai mitä hän saa tavoitella.

Kevyt ja helposti ymmärrettävä Adam ja Evelyn on arvoituksellinen ja aukkoinen kirja.

Ensin yhteiskunnasta: Miten yhteiskunta muokkaa ihmistä? Milloin ihmisen pitää ylittää tottelevaisuuden ja tottelemattomuuden raja? Millainen yhteiskuntamalli olisi kauaskantoisesti oikeudenmukainen ja ihmisen itsensä kannalta paras mahdollinen? Millaisen yhteiskunnan rakentaisin, jos voisin tehdä mitä tahansa?

Sitten koskien ihmistä: Tavoitteleeko ihminen luonnostaan hyvää? Onko ihminen muuttunut tai oppinut yhtään aikojen alusta? Mikä on ihmisen suhde jumalaan, ympäristöönsä, itseensä ja toiseen ihmiseen? Miten ihmisen pitäisi suhtautua omaan kaipaukseensa ja haluunsa? Tekivätkö Aatami ja Eeva väärin syödessään tiedon puusta vai eivät?

Omenakysymys osuukin asian ytimeen yhtenä mielenkiintoisimmista: mitä merkitsee synti?

Arkikielessä synti on synonyymi pahalle ja kielletylle teolle tai ajatukselle. Saksan sanan ”Sünde” sanotaan usein olevan peräisin sanasta ”Absonderung”. Etymologisesti tämä ei taida pitää paikkaansa, mutta näkemys on kiintoisa. ”Absonderung” merkitsee eroamista jostain kokonaisuudesta, asettumista erilliseksi. Näinhän Aatamille ja Eevalle käy, kun he syövät tiedon puusta omenaa: yhtäkkiä heihin tupsahtaa itsestään tietoinen minä, eivätkä he enää sen jälkeen koe olevansa maailman ja jumalan kanssa niin paljon yhtä kuin ennen. Heitä alkaa hävettää.

Tai vähän toisesta kulmasta. Joka tekee pahaa tietämättään, ikään kuin lapsenomaisesti, sitä ei katsota niin pahalla kuin sitä, joka tietää ja silti tekee. Siihenhän Jeesuskin vetosi puolustaessaan isänsä edessä ihmisiä.

Saksaksi syy, vika on ”Schuld”. Viattomuus, vilpittömyys on ”Unschuld”, siis kirjaimellisesti ”ei-syyllisyys”. Kun tietämättömyyden aika on ohi, on ihmisen tunnustettava oma ”syynsä” asioiden kulkuun, otettava vastuuta aikuisen lailla. Eli mars pois paratiisista, niinkö? Saatte itse hoitaa ja järjestää hommanne, kun kerran sitä haluatte. Lähtö merkitseekin varmasti jännittäviä aikoja. Mutta kuka haluaa vastuuta? Olisiko sittenkin kivempi olla lapsi, jolle maailma on vain ihana ja häntä varten suunniteltu temmellyskenttä? Saisi asua paikassa, jossa omaa halua rajoitetaan lähinnä ulkopuolelta? Sekö on paratiisi?

*

Adamin kaltaisilla ihmisillä ei ole lännessä helppoa. Hänellä ei ole kilpailuyhteiskunnassa tarvittavaa viettiä kamppailla ja voittaa. Vaikka ei voinutkaan vastustaa lukemattomia naisia, yhteiskunnallisella tai poliittisella saralla Adam ei kaipaa mitään ”uutta” tai ”lisää”. Lisäksi hänen työllään on lännessä liian kova hinta ja väärä lähtökohta. Kukaan ei siellä kaipaa kallista mekkoa, joka vain kestää ja kestää.

Mutta ei vaikuta kenellä muullakaan olevan lännessä helppoa. Kuka muistaa, mitä sieltä haluttiin löytää? Mikä oli se vastustamaton ja pakottava kaipaus ja itsestään selvä tavoite?

Ingo Schulze kuvaa tavallisten ihmisten arkisena pysyvää elämää, kun maailma heidän ympärillään muuttuu pyörremyrskyn lailla. Vahva realismin tuntu tarinaan tulee toistuvien esineiden, kuten olkihatun ja kvittenihillon kautta. Romaani on sekoitus lähihistoriaa ja myyttejä. Joka on kiinnostunut enemmän tai vähemmän kätketyistä viitteistä vanhoihin tarinoihin, ei varmastikaan ihan heti kyllästy pohtiessaan mahdollisia yhteyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Omalle yöpöydälleni on tämän kirjan lukemisen myötä jäänyt muiden muassa Raamattu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto