Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kohtaamisia ja kosketuksia

Hannele Puhtimäki, 29.6.2013
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta 125 s., Siltala 2013

Inka Nousiaisen kahdeksas teos Kirkkaat päivä ja ilta on kaunis, unenomainen pieni kirja, joka kätkee sisälleen paljon. Nousiainen kuvaa siinä silmänräpäysten merkityksiä ja kohtaamisia, joissa ihmiset sisäisellä vaistollaan tunnistavat toisensa.

Teoksessa palataan menneeseen maailmaan, vuoden 1938 hehkuvan kuumaan kesään. Iida, vastavalmistunut opettaja, on saanut ensimmäisen työpaikkansa pieneltä kansakoululta ja muuttanut vieraaseen kylään. Elämä tuntuu viimein onnelliselta ja omalta, kun lyhyt kohtaaminen yhtäkkiä muuttaa kaiken.

Nykyhetkessä, tarinan toisessa tasossa, elävät Iidan sisar Edla ja nuori palomies Viljami, jotka sattumalta tutustuvat toisiinsa ja joutuvat tapaamisen myötä käymään läpi ratkaisujaan ja mielensä painolastia.

Iida, jossa on särö

Iida on kauppiasperheen vanhin tytär, joka äidin kuoltua on joutunut ottamaan vastuun muista ja kätkemään oman surunsa sisälleen. Opettajaseminaarin jälkeen hän on mielissään saatuaan työpaikan kaukaa kotoa, kylästä, jonne voi rakentaa oman maailmansa. Yksi paon syistä on myös moitteettomasti käyttäytyvä Oskari, jonka morsiameksi Iida on tahtomattaan ajautunut ja joka ”poissa ollessaankin aiheutti ahtaan tunteen, kuin se olisi istunut vieressä penkillä hameenhelman päällä.”

Kuumana kesäpäivänä kyy puree Iidaa, ja hän kohtaa sillalla vieraan miehen, Eliaksen. Iidan elämä mullistuu silmänräpäyksessä, ja tapaamisen jälkeen hänen ajatuksissaan on vain mies, jonka nimeäkään hän ei aikoihin tiedä. Kaikki on kuin ennalta kirjoitettu.

”Tämä oli heidän paikkansa. Iidan hiukset juurtuivat maahan samoin kuin Elias juurtui häneen. Heidän yhteen painuneiden sormiensa lomasta kiemurtelisi ajan kuluessa esiin heiniä ja hentoja kukkia.
(Ja kun joku joskus myöhemmin kulkisi täällä, kulkijan silmissä häilähtäisi nopea kuva joka saisi sen pysähtymään, kiertämään kohdan jossa he nyt makasivat. Autuaan tietämättömänä siitä että oli juuri törmännyt heidän muistoonsa.)”

Pienessä kylässä opettaja on koko ajan tarkkailun alaisena, mutta lopulta Iida ei enää välitä, mitä hänestä ajatellaan. Iidasta tuntuu, että hänessä on jonkinlainen vika, särö, joka aiheuttaa sen, että hän ei siedä tiukkaa kuria eikä suostu asettumaan tiettyyn kaavaan. Lähestyvä sota muuttaa ihmisten ja yhteisön elämän, eikä sen vaikutuksilta selviä kukaan; se tuo mukanaan uhkan, menetyksen pelon ja murheen.

Kuoleman odottaja ja elämän pakenija

Iäkäs Edla odottaa kuolemaa siihen valmiina. Hän on ajat sitten järjestänyt kaiken sitä varten, mutta yhä vain hän herää uuteen aamuun miettien, mitä vielä tekee maailmassa. Eräänä päivänä hän tapojensa vastaisesti lähtee ulos, eksyy ja saa auttajakseen Viljamin, joka kuljettaa hänet kotiin.

Viljami tuntuu heti kovin tutulta, ja he ystävystyvät. Edla on nuorena ollut rintamalla lottana eikä tavallaan ole koskaan palannut sieltä. Hän on pettänyt läheisensä teolla, josta on kärsinyt ja tuntenut tunnontuskia koko elämänsä. Teon motiivina on ollut se, että hän on halunnut tulla näkyväksi omana itsenään, ei jonkun sisarena tai lapsena eikä muiden valona tai siltana ihmisten välillä.

Nousiainen luo tunnelman, joka tuo mieleen F. E. Sillanpään teokset.

Viljami tuntee itsensä lamaantuneeksi saatuaan ystävältään mieltä myllertävän viestin. Viljami on leppoisa mies, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, mutta pinnan alla hän elää monenlaisten sisäisten ristiriitojen keskellä. Hän kokee, että hänen ympärillään on torjuvuuden kelmu, joka jonkun pitäisi puhaltaa pois. Hän yrittää kaikin keinoin hillitä ja hallita tunteensa ja hautaa kaaoksen mielensä sopukoihin. Hän, joka työssään osoittaa rohkeutensa päivittäin, pelkää eniten kahta asiaa: ”sitä että hänen sydämensä ei koskaan liikahtaisi sekä sitä että niin kävisi.”

Edlan ja Viljamin kohtaaminen vaikuttaa molempien elämään. Edla uskaltaa viimein kertoa mieltään vuosikymmeniä painaneen asian ja saa jonkinlaisen rauhan. Viljamille Edlan tapaaminen avaa aivan uuden näkökulman elämään, ja hän näkee eri tavalla vastuun ja sitoutumisen merkityksen.

Kielen unenomainen maisema

Nousiainen luo menneisyyden maailmaan tunnelman, joka jollain tavoin tuo mieleen F. E. Sillanpään teokset, eritoten Ihmiset suviyössä -romaanin. Myös teosten biologinen elämännäkemys on yhteinen. Sillapään hahmojen tavoin Edla ja Iidakin elävät vaistojensa ja aistiensa varassa, osana luontoa. Iida on yhtä kasvien ja eläinten kanssa, kuulee sateen jälkeen piiloistaan pyrkivien pienten eläväisten kuhinan ja tuntee päästäisen kurottautuvan katsomaan hänen ja Eliaksen rakastelua.

”…Iida oli ollut oikeassa koko ajan, ymmärtänyt kaiken aikojen ja matkojen ohi, sellaisen tiedon joka asui illan hämärissä ja suppuun painuneissa lehdissä, lumen alla ja kuivuneissa kaisloissa, salaisuudet joita kantoivat metsäneläimet ja mustarastas joka alkoi laulaa keskellä yötä.”

Nousiaisen kieli on lyyrisen kaunista, kuulasta ja koskettavaa. Kauniin kielen lisäksi hän lumoaa mielenkiintoisilla kerrontatekniikoilla, joita käyttää kuitenkin niin sopivassa määrin, etteivät ne tunnu kikkailulta tai itsetarkoituksellisilta, vaan ainoastaan kiinnostavilta ja mieleenpainuvilta. Nousiaisen kertoja saattaa esimerkiksi kuvata yksittäisiä tapahtumia ”taaksepäin”:

”Sellainen kylä tämä on. Niin sanoi Varpu, seuraava ihminen, johon Iida tutustui. Mutta ennen kuin Varpu sanoi sellainen kylä tämä on, Varpu sanoi nämä ne eivät kesken lopu. Ja ennen kuin Varpu sanoi nämä ne eivät kesken lopu, se nappasi ilmasta kärpäsen nyrkkiinsä.
Tosin silloin
Varpu oli vielä nimetön myyjätär kylän kaupassa, josta Iida oli mennyt ostamaan kahvia.”

Kertoja käyttää myös monesti jonkinlaista kertomuksen varjoa, niin että hän ensin kuvaa vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja, kunnes kertoo, kuinka kaikki ”oikeasti” tapahtui. Loppuun saakka hän kuitenkin jättää lukijan epävarman vapauden valtaan sen suhteen, mitä on totta. Tärkein sana on ”ehkä”.

Nousiaisen kieli on lyyrisen kaunista, kuulasta ja koskettavaa.

Nousiainen antaa lukijalle vapauden myös henkilöhahmojen kasvattamisessa, sillä kerronta painottuu paljolti henkilöiden mielenliikkeisiin, eikä heidän taustojaan Iidaa lukuun ottamatta kuvata tarkasti. Mutta kaikki se, minkä Nousiainen ilmi tuo, kertookin sitten paljon. Esimerkiksi Elias näyttäytyy lähinnä rakkauden kohteena, objektina, joka muuten jää melko mystiseksi. Tällöin Iidalle kerrottu yksityiskohta, että kodin pihalla kasvanut tammi oli ollut Eliaksen tärkein perheenjäsen, on hyvin paljon ilmaiseva.

Menneisyyteen sijoittuva osuus tuntuu selkeästi teoksen vahvimmalta. Tunnelma on maagisen unenomainen ja pitää tiukasti otteessaan. Sidos nykyhetkeen on kuitenkin tarpeellinen, sillä sen kautta tulee ilmi, kuinka yksittäinen tapahtuma voi olla kuin kiven heittäminen veteen: laineiden ja seurausten kehä laajenee kauas, tuleviin vuosikymmeniin ja sukupolviin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto