Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Parisuhteen Potemkinin kulissit

Sirpa Sutinen, 27.8.2007
Irja Sinivaara: Naisten viikko. Kertomuksia. s., Tammi 2007

Irja Sinivaaran Naisten viikko on kokoelma rakkaustarinoita mutta kaikkea muuta kuin sanan perinteisessä merkityksessä. Kokoelman tarinoissa tutkaillaan pohjattoman yksinäisyyden, ihmissuhteiden valheellisuuden ja pinnallisuuden syitä ja seurauksia, rakkauden monia kasvoja ja rakkaudettomuutta. Tavallaan Sinivaara jatkaa naiskuvillaan jo esikoisteoksessaan Sun onnes tähden (2004) aloittamien teemojen käsittelemistä, näennäisesti rauhallisen pinnan alta paljastuvaa todellisuutta. Ihmissuhteiden Potemkinin kulisseissa julkisivultaan ehjän näköinen onkin sisältä rujo, rikki ja ruma.

Yhteistä Naisten viikon naisille on paitsi se, että he viettävät nimipäiviään samalla viikolla, myös se, että kaikkien oma identiteetti on syystä tahi toisesta hakusessa. Minuuden rajat häilyvät tai ovat sumentuneet; yksi elää symbioottisessa suhteessa mieheensä, toinen takertuu jokaisen vastaantulevaan elolliseen olentoon ja kolmas alentuu kynnysmatoksi.

Kirjailija ei anna naiskuviaan valmiina vaan lukijan on täydennettävä ihmiskuvia kirjailijan antamien vihjeiden perusteella. Myös kertomusten juonen tasolla Sinivaara jättää reiluja aukkoja, jotka lukijan on mielikuvituksellaan täytettävä. Sinivaaran tekstiä lukiessa on oltava huolellinen; kirjailijan tyyli ja tapa käyttää kieltä on omaleimainen. Esikoisteoksessa lähes mosaiikkimainen tarinan pilkkominen on tuoreessa kokoelmassa vaimentunut, mutta edelleen kieli kulkee omien lakiensa mukaan ja vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.

Ensimmäisen novellin naiset, viisikymppiset Riikka ja Riika, kohtaavat sattumalta, ja vähitellen paljastuu, että heidän elämänkohtaloissaan on enemmänkin yhteistä kuin nimipäivä. Riika on itsetuntonsa menettänyt ikuinen paikkansa hakija ja toistuvien työharjoittelujen paikan täyttäjä. Riikka taas on yrittäjä, joka tarjoaa kaimalleen taas yhden harjoittelupaikan. Novellin teema on nimetön häpeä, joka on johtanut rakkaudettomuuteen ja yksinäisyyteen. Yksinäisyys kasvaa tässä novellissa sairaudeksi, arvaamattomin seurauksin.

Sinivaara taituroi novellien sisällä toistuvilla motiiveilla. Silmälääkärin vaimo sairastaa mahdollisesti sokeuttavaa tautia mutta kieltäytyy jo ennen sokeutumistaan näkemästä perheensä tilannetta. Viimeisessä novellissa sähkömiehen leskelle valkenee vastikään kuolleen puolison todellinen luonne keinovalon ja luonnonvalon sekä kuutamon ja ilotulitusten valossa. Venäläisestä maahanmuuttajanaisesta kertovan novellin pohjana on arvokas käsin solmittu itämainen matto, joka vetäistäänkin lukijan alta novellin lopussa.

Kertomusten miesten rooli on olla kaivattu, puuttuva jäsen naisen vartalossa tai liiankin kanssa läsnä, kuin paiseena kyljessä. Kaikki miehet ovat Jaakkoja, perusmiehiä: on rajavartija, vakuutusvirkailija, metallialan yrittäjä ja rekkakuski, jopa rattopojaksi voisi yhtä Jaakoista luonnehtia. Jaakot pettävät ja jättävät naisensa, ovat väkivaltaisia tai käyttävät naista hyväkseen, ovat perhetyranneja tai rahasampoja. Mies tuntuu olevan kokoelman naisille välttämättömyys, hyvä ja paha yhtä aikaa, monesti käsittämätön olento: ”Ei miehiä saa ottaa, he ovat omin liikennesäännöin liikkuvia mieliharmeja, silti tavoittelemisen arvoisia.”

Kertomuksissa puhutaan rakkaudesta, sitä kaivataan tai muistellaan, siitä haaveillaan, mutta harvalle naiselle rakkaus se osuu toivotunlaisena juuri kertomuksen tapahtumahetkellä. Kaikissa kertomusten ihmissuhteissa suhteissa rakkaus on jotensakin vinksallaan, vääristynyt, sitä puhdasta tunnetta, mitä naiset kuvittelevat, ei ole. Kokoelman naiset uskovat rakkauteen, vaikka se ei omalle kohdalle osuisikaan, miellyttämisloukku on sen sijaan tuttu olomuoto näille naisille.

Parisuhteen kuvauksena Maaritin ja Jaken suhde kolmannessa kertomuksessa on kokoelman karmaisevin ja samalla koomisin. Toiminnan tasolla mies kiskoo joka vuosi raivoissaan lupiininjuuria pihamaalta ja vaimo kylvää salaa kasvin siemeniä tilalle. Tunteiden tasolla elämänmittainen piina lepää Maaritin harteilla, mutta hänen kätensä ovat sidotut. Maarit on perheväkivallan vaiennettu uhri, vihaava ja kuitenkin tavallaan rakastava, tuo alati merkillinen yhtälö, jonka ajatteleminenkin tekee kipeää. Kirjailija vapauttaa lukijankin ahdistuksestaan marssittamalla päähenkilönsä kertomuksen lopussa avioerojuristin pakeille.

Naisten viikko sisältää terävästi läpivalaistuja kuvia naisista, mutta yhtä kaikki osuvia kuvia myös heidän Jaakoistaan ja parisuhteen ikuisesta arvoituksesta, jota ei kirjoiteta tyhjäksi tässäkään kokoelmassa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto