Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kommunistiaristokratia nukkuu huonosti

Jani Saxell, 25.8.2012
Ismail Kadare: Seuraaja 158 s., Into 2012 Kääntäjä(t): Tuula Nevala

Kaikki alkaa Albanian TV:n lyhyestä uutisesta: ”Seuraaja on tehnyt itsemurhan tuliaseella joulukuun 13. ja 14. päivän välisenä yönä psyykkisen kriisin seurauksena.”

Tuiki tavallinen tragedia siis, Tiranan kommunistieliitille varatussa suljetussa kaupunginosassa eli Blokissa? Kaikkea muuta, sillä Seuraajan on ollut määrä astua maansa sokeutuvan ja vainoharhaistuvan Johtajan saappaisiin tämän jälkeen.

Syksyn mittaan Johtajan kärsivällisyys suojattinsa suhteen on joutunut koetukselle. Seuraaja on restauroinut huvilansa prameammaksi kuin Johtajalla konsanaan – ja antanut Suzana-tyttärensä kihlautua väärää luokkaa edustavan perheen pojan Gencin kanssa. Onhan Gencin akateeminen isä opiskellut seismologiaa Wienissä Albanian tasavallan aikana – ilmiselvä porvari siis.

Albaniassa jos missä henkilökohtainen on poliittista. Vaikka häät perutaan ja Seuraaja valmistautuu pitämään itsekriittisen puheen Politbyroon istunnossa, Johtaja on leppymätön: Seuraajaa syytetään luokkataistelun, maan virallisen ideologian, hämärtämisestä.

Mutta kuka on vetänyt liipaisimesta: Seuraaja itse, pyrkyrimäinen sisäministeri Adrian Hasobeu, joku salaliittolaisista, kenties salainen poliisi? Maassa pelätään jatkuvasti myös Varsovan liiton, Naton ja pohjoisen isoveljen Josif Broz Titon Jugoslavian vehkeilyjä.

Ismail Kadaren (s.1936) viidennen suomennetun kirjan 158 sivuun mahtuu paljon. On dekkarimaisen intensiivistä valtapelien ja kommunististen hovijuonittelujen kuvausta, kolkommanpuoleista poliittista satiiria, pohdintoja vallan patologiasta ja menneen läsnäolosta nykypäivässä, jopa eroottista kolmiodraamaa.

Maagista realismia ja poliittista paranoiaa

Oman jylhän tasonsa romaaniin tuovat sen unenomaiset, maagis-realistiset elementit. Enver Hoxhan (1908-1985) Albania on kieltänyt ristin ja puolikuun, julistautunut maailman ensimmäiseksi kokonaan ateistiseksi valtioksi. Keskiaikaista mystiikkaa ja kansanomaisia taikauskon muotoja vastaan kampanjoidaan.

Sitäkin suuremmalla syyllä ihmiset ennustavat poliittisia muutoksia lintujen lennosta, aaveet vaeltavat ja ikkunoiden taakse saapuu outoja kolkuttajia.

Kadaren kieli on lakonista lausepartta ja tumman runollista proosaa.

Läntiset tiedustelupalvelut turvautuvat meedioihin, jotta ”paranoiaan vajonneesta maasta” saisi edes jotain tolkkua. Seuraaja itsekin pääsee sanomaan sanansa, siitä lohduttomasta tuonpuoleisesta, johon hänet on tuomittu iäti vaeltamaan.

Kadarea lukiessa tuntuu kuin Florian Henckel von Donnersmarckin Stasi-elokuva Muiden elämä (2006) törmäisi Danten ja William Shakespearen manaamiin henkiin.

Kadaren kieli on lakonista lausepartta ja tumman runollista proosaa:

”Varjon havaitsemisen lisäksi tuohon utuiseen hetkeen kietoutui joukko muita yksityiskohtia. Seuraajan pyyntö saada herätys kello kahdeksalta aamulla. Vaimon lyijynraskas uni ja ruudin katku, joka oli lyönyt hänen kasvoilleen tasan kello kahdeksan, kun hän oli avannut oven. Autojen kulku Blokissa yön mittaan. Sade ja jatkuvasti suuntaansa muuttava tuuli. Kaksi henkilöä, jotka joku (kenties yksi vartijoista) oli kertoman mukaan nähnyt ulkoa käsin, kun he laskeutuivat tai nousivat talon portaita yhdessä Seuraajan kanssa. Heidät oli nähty vain lyhyen aikaa pohjoiskerroksen ikkunoiden takana, salaman valossa, kannattelemassa käsivarsista Seuraajaa, joka oli ollut kauttaaltaan jähmettynyt aivan kuin vahanukke!”

Diktatuuri tunkee makuukamareihinkin

Kadarea on joskus kuvattu myyteillä ja historian kerrostumilla leikitteleväksi postmoderniksi. Näkisin hänet pikemminkin, varsinkin Seuraajan kohdalla, Shakespearen veristen vallanperimysnäytelmien ja antiikin tragedioiden uudelleenkirjoittajana.

Minkä kirjailija sille mahtaa, että Balkanin 1900-luvun poliittinen historia on osoittautunut vielä hullummaksi kuin Avonin bardin tai Homeroksen hurmeisissa näyissä?

Tragedian henkilöiden voimattomuus kohtalon vääjäämättömyyden edessä tulee Seuraajassa läpi vastaansanomattomasti. Sisäministeriö on sinetöinyt punaisella monet Seuraajan huvilan huoneista ja saleista. Kuolemansyyn tutkimuksia johtavat ja ruumiinavausta valmistelevat arkkitehti, ministeri ja oikeuslääkäri säikkyvät vähän kaikkea, eniten itseään. Kukin tietää jonkin osan palapelistä, mutta huvilasta paljastuvat salaisuudet merkitsevät kaikille heistä liki varmaa kuolemantuomiota.

”Tällaisen ruumiinavauksen jälkeen sen tehneen lääkärin elämä vaikutti yhtä mahdottomalta kuin elämä Kuussa.”

Elävien kuolleiden Albaniassa on ennenkin kaivettu ruumiita haudoistaan kulloistenkin poliittisten suhdanteiden mukaan, suotu heille joko uusi sankarihautaus tai sitten täysi unohdus.

Kohtaloaan odottelevat Seuraajan huvilassa myös romaanin kiehtovimmat hahmot: ei vain yhdestä, vaan kahdesta rakkaastaan isänsä uran vuoksi eroamaan pakotettu Suzana ja hänen kyyninen, jo kaiken toivon heittänyt älykköveljensä.

Suzanan tarina tulee mielenkiintoisella tavalla lähelle romaniansaksalaisen Herta Mûllerin (1953-) kirjoja: diktatuurissa ei ole juurikaan sijaa normaaleille tunteille. Salailun, vallan ja alistamisen leikit tunkevat mukaan ihmisten makuukamareihinkin.

Erityisen totta tämä on kielletyssä kaupunginosassa asuvan Suzanan kohdalla, jota turvallisuuspalvelu Sigurimi seuraa kaikkialle.

Suzana on uhkailtu eroamaan ensirakkaudestaankin, sillä ”lurjus” olisi ollut huonoa seuraa johtohenkilön tyttärelle. Muuten mies, tämän perhe ja suku olisi internoitu Keski-Albaniaan.

Seuraajan tytär potee ruumiin ikäväänsä, hänen veljensä puhuu

uudesta genetiikasta, ”(…) joka sai pojan myymään isänsä, isän myymään poikansa, vaimon myymään miehensä.”

Aivan samoin, kun silloin, kun Abraham 3000 vuotta sitten oli valmis uhraamaan poikansa Jumalalle.

Balkanin partisaanit tulivat alas vuorilta karkottamaan fasismin ja pystyttämään uusia, tasa-arvoisia yhteiskuntia. Kommunistiryhmien mies- ja naismilitantit kantoivat mukanaan kammottavia salaisuuksia – ja olivat puolueuskollisuuden nimissä, doktriinistaan humaltuneina valmiita mihin tahansa verenvuodatukseen. Sama partisaanipolvi pysyi pitkälti vallassa aina Berliinin muurin murtumiseen.

750 000 bunkkerin maa

Kadare ei ole todellakaan peitellyt alkukielellä vuonna 2003 ilmestyneen romaaninsa yhteyksiä Hoxhan viime vuosiin. Tuolloin salaliittoja kaikkialla näkevän diktaattorin ote lipsui ja hänen vaimonsa Nexhmije nousi harmaasta eminenssistä yhä näkyvämpään asemaan.

Balkanin diktaattoreilla on ollut akateemisesti kunnianhimoisia, toisinajattelijoiden vainoon käyneitä puolisoja – kuten Elena Ceauşescu tai Slobodan Miloševićin vaimo Mirjana Marković.

Hoxhan harvain- ja harhainvalta oli Balkanin ja Itä-Euroopan naapureitaan jyrkempi. Hoxha oli Josif Stalinin vankka liittolainen, mutta etääntyi Neuvostoliitosta Nikita Hruštševin ”revisionismin” vuoksi. Suuren ja mahtavan antama talousapu tyrehtyi, neuvostoinsinöörit vedettiin pois 1960-luvun alussa.

Seuraavaksi Hoxha lähentyi puhdasoppisena pitämäänsä Maon Kiinaa. Kuherruskuukautta kesti 1970-luvun lopulle asti, jolloin oli kiinalaisteknikkojen vuoro lähteä.

Albania oli yksin kaikkia vastaan. Kolmen miljoonan asukkaan valtiossa oli 750 000 bunkkeria.

Sisäänpäin kääntyneelle ”Kotkien maalle” piti luoda uljas historia. Albaanien katsotaan olevan muinaiseurooppalaisten illyyrien jälkeläisiä, erotuksena myöhemmin tulleista slaavinaapureistaan. He kamppailivat pitkään turkkilaisvaltaa vastaan ja itsenäistyivät ottomaani-imperiumin raunioista, juuri ensimmäisen maailmansodan alla.

Kaupungin kokoisia unelmia

Hoxhan kauden pysähtyneisyydestä nousi 1960-luvulla uusi kirjailijapolvi. Heidän joukossaan oli Kuolleen armeijan kenraalilla (1963, suom. Seppo Tuokko, Gummerus 1972) maailmanmaineeseen ampaissut Kadare – saman, kaakkoisalbanialaisen Gjirokastërin kaupungin kasvatti kuin Hoxha itsekin.

Jo Kuolleen armeijan kenraalissa voi aistia Kadaren viehtymyksen kolkkoon, absurdiin huumoriin, omanlaiseensa maagiseen realismiin – samoin kirkkaaseen, kuulaaseen, ajoittain runollisia tehoja saavaan kieleen.

Maailmalla on kiistelty Kadaren painoarvosta myös poliittisin perustein. Tuottelias prosaisti ja runoilija oli välillä kolme vuotta julkaisukiellossa julkaisemansa satiirisen runon takia, välillä taas, kulttuuri-instituutin johtajana, Nexhmije Hoxhan suora alainen. Hän sai julkaista ulkomailla ja matkustella vapaammin kuin monet aikalaisensa.

Historiallisessa Gjirokastërissa on mahdoton välttyä illyyristen ja osmanisiipien havinalta. Niinpä Kadaren ratkaisu olivat historialliset romaanit. Kivisen kaupungin kronikka (1971, suom. Kyllikki Villa, Gummerus 1976) kuvaa Gjirokastëria ennen toista maailmansotaa nuoren, maailmankaikkeuden mittoja ja vastakkaista sukupuolta tutkailevan pojan silmin.

Kadare on joskus nähty tummanpuhuvana karujen maisemien eepikkona. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta hänen kirjojensa kaupunginkokoisille oikuille ja unelmille, runollisen mielikuvituksen siiville.

Eikä myöskään intohimolle. Kadaren kotimaassaan kenties rakastetuin teos Särkynyt huhtikuu (1978, suom. Annikki Suni, Gummerus 2006) kuvaa nuoren Gjorg Berishan kujanjuoksua. Hän ”puhdistaa” sukunsa kunnian ikivanhan, Albanian ylänköjen lain Kanunin mukaisesti. Verikostajaa odottaa itseäänkin samanlainen kohtalo. Hän menee rakastumaan paikkakunnalle vankkureilla saapuvan, ylänköjä folkloristin silmin tarkastelevan kirjailijan morsiameen – ja saa tunteilleen vastakaikua.

Jälleen täytyy ihmetellä diktatuurin oloissa teoksiaan julkaisseiden kirjailijoiden nuorallatanssia sensuurin kanssa. Särkynyt huhtikuu on epäilemättä ollut 1970-luvun mittakaavalla poliittisesti korrekti romaani. Suomitaanhan siinä ikivanhaa Kanun-järjestelmää, verikostoa ja järjestettyjä avioliittoja, joista Hoxhan taisteleva ateismi halusi eroon.

Samalla romaani kertoo jotain ikiaikaista ihmisen hauraudesta ja rakkaudenkaipuusta mielipuolisten perinteiden ja kohtalon lakien puristuksessa. Kommunismilla jos jollain oli omat Kanuninsa ja poltinmerkkinsä.

Kirjoittaminen on vastarintaa

Kadare on itse todennut, ettei ole koskaan väittänytkään olleensa mikään ”Albanian Solženitsyn”. Hänen kotimaassaan lieväkin Hoxhan kritiikki olisi johtanut äärimmäisiin seurauksiin. Kirjailija suuntasi suomentamattomassa tuotannossaan ottomaaniaikoihin ja muinaiseen Egyptiin, sivaltaakseen sieltä käsin Hoxhan ja Ceauşescun kaltaisten hahmojen vallan hierarkioita ja pyramidinrakennusintoa.

Täysin suljetussa maisemassa jo kirjoittaminen itse oli vastarintaa, on kirjallisuuden Nobel-palkinnon kestoehdokas linjannut.

Joka tapauksessa Kadare anoi poliittista turvapaikkaa Ranskasta vuonna 1990. Hänen emigranttikautensa kirjoista on suomennettu toistaiseksi vasta Seuraaja ja Kolme surulaulua Kosovolle (Faros-kustannus 2009, suom. Tuula Nevala). Eleginen pienoisromaani Kosovo Poljen taistelusta 1389 ja sen vaikutuksista henkii antiikin tragedioiden poljentoa mutta tulee Tony Blairin, Bill Clintonin, Miloşevićin ja Madeleine Allbrightin päiviin asti.

Lisääkin saisi suomentaa, Kadarea, ”Balkanin sotien Anna Politkovskajaa” eli Slavenka Drakulićia ja muita.

Ilahduttava poikkeus balkanilaisen nykykirjallisuuden näkymättömyydessä koto-Suomessamme on Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2008, suomentanut Helinä Kangas, Tammi 2010). Teemat kunniamurhista, lapsiavioliitoista ja Hoxhan kauden ideologisesta hulluudesta ovat pitkälti samoja kuin Kadarella, mutta toteutus jotain aivan muuta: vimmaa, värikkyyttä ja lievästi sanottuna originelleja hahmoja. Meno on siis hieman kuin kuin Emir Kusturican elokuvissa.

Onkohan Balkanin nykykirjallisuuden keskeisiä teemoja, miten selvitä sotien, hallitsijoiden, miehitysvaltojen ja järjestelmänvaihdosten hulluudesta? Ja selvitä juonikkaasti, niin, että putoaa jaloilleen?

Ainakin Kadaren Seuraajassa kommunistiaristokraatit ovat tuomittuja menettämään päänsä seuraavissa puhdistuksissa. Ibrahimin kansanihmiset luovivat tiensä arkisen eloonjäämistaistelun läpi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto