Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Alla marcia – ontuva marssi

Taina Saarinen, 13.1.2016
J. P. Koskinen: Säkenöivä Sibelius 69 s., Paasilinna 2015

Monen mielestä runo on teksti, jossa on loppusoinnut. Kapealle palstalle ladottuna. Loppusoinnusta tunnistaa mitallisen runon simppeleimmin, mutta runoudeksi ei riimi riitä.

Sananikkarin kyhäämä vitsikäs riimittely onnittelukortissa on vain harvoin runo. Teksti, mutta ei runo. Ja jos runoa syntyisi rivinvaihtonäppäintä käyttämällä, sanakirja olisi runoutta.

Onnistuneet riimit ovat aina hienoja – raikkaat, ilmaisuvoimaiset, luonnolliset, säkenöivät. Hyvä loppusoinnuttelu vaatii paljon vaivannäköä. Struktuuriksi se tarvitsee mitan ja äänneilmaisun, ja tehoja harkitusta sanastosta. Ja ennen kaikkea sanottavaa, joka tarvitsee juuri runon muodon.

Jos runoa syntyisi rivinvaihtonäppäintä käyttämällä, sanakirja olisi runoutta.

J.P. Koskisen Säkenöivä Sibelius on loppusoinnulliseen muotoon kirjoitettu Jean Sibeliuksen pienoiselämäkerta. Kustantajan mainoksen mukaan sen riimit ovat soljuvia, kuten Sibelius oli soljuvien sävelten mestari.

Koskisen teksti ei ole soljuva. Ja teoksen rytmi – se on naputtava marssi.

Kieli ja musiikki

Kun runoteos kertoo Sibeliuksesta, kieleltä odottaa jotain.

Sibelius aloitti romantikkona ja päätyi klassismiin; toisaalta herätti hämmennystä säveltämällä epäsovinnaistakin – hui, modernin kosketus. Hän sävelsi myös rallatuksia, hauskoja pieniä valsseja, tanssimusiikkia, joululauluja, pikkukappaleita muistoksi ihailijoilleen.

Sibeliuksen musiikkia on luonnehdittu mm. adjektiivein jalo, looginen, lyyrinen, tanssillinen, kansanlaulumainen, harmoninen, virtaava, hämmentävä, impressionistinen. Iloinen, hauska. Paikallaanhakkaavuudella ja yksitoikkoisuudella luonnehdin Koskisen runoja.

Kielellä on aina rytmi. Loppusointujen tarpeellisuus on makuasia, rytmi on tärkeä. Rytmi on sekä runon että musiikin elementti. Helppo testata: lue ääneen. Kun runossa on runomitta, se ohjaa lukemista tietyllä poljennolla, runomitasta riippuen (niitä on erilaisia). Runomitat ovat sommitelmia eripituisista tavuista ja sanojen painosta.

Luonnollisen kielen rytmi on kielen ekonomian lain takia aina musikaalista ja soljuvaa. Suomessa sanan pääpaino on ensimmäisellä tavulla ja sivupaino kolmannella (paitsi jos tuo kolmas on sanan lopputavu).

Koskisen runon marssimaisuus ja hakkaavuus johtuu siitä, että loppusointuja on tiheässä ja tasatahtiin, jokaisessa tai joka toisessa säeparissa.

Rytmityksellä, sana- ja äännevalinnoilla kirjoitetaan runsaasti asiaa rivien väliin. Se luo tunnelmaa, herättää mielikuvia ja ajatuksia. Lukijan mieleen juontuu sivumerkityksiä, assosiaatioita, ristiriitaisuuksia. Uusia ajatuksia.

Koskisen Sibelius-kirjassa se jää tapahtumatta.

Harppaus ja kipitys

Liki 70 sivua marssia käy yksitotiseksi. Kyllä Sibeliuksella marsseja, alla marciaa on. Yksi kaikille tuttu Karelia-sarjassa. Mutta silti.

Koskisen runon marssimaisuus ja hakkaavuus johtuu siitä, että loppusointuja on tiheässä ja tasatahtiin, jokaisessa tai joka toisessa säeparissa. Säkenöivä Sibelius alkaa näin:

”Kauan sitten joulukuussa,/ syntyi poika huuto suussa. / Tuumi isä: ”Vahva kolli, / itkussaan soi a-molli!”.”

Samaan tapaan nakuttavat tiukat, tiiviit riimiparit läpi koko kirjan. Muistan sukujuhlan, jossa innokas esiintyjä lukea paukutti runoa. Teki mieli ottaa lusikka ja lyödä tahtia pöytään. Ellei pidä varansa, trokeemitta imaisee siihen.

Koskinen käyttää runojalkaa nimeltä trokee: yhtä painollista tavua seuraa yksi painoton.

”Taisi olla perjantai, / kun Linda-sisko veljen sai, / Tuumi: ”Korvat suuret Jannen päässä / jäätyvät kai talvisäässä”.”

Koskinen on varmasti nähnyt vaivaa hakiessaan täyssointuja. Riimittely on vaikeaa. Eino Leino, P. Mustapää, Lauri Viita, Kirsi Kunnas ovat siinä lajissa huippuja, yllättävien ja mielenkiintoisten riimien runoilijoita.

Runoja lukemattomatkin tuntevat Vexi Salmen, Hectorin ja Juice Leskisen, vanhemmat Reino Helismaan riimittelytaidon. Rapissä loppusoinnut ovat kova sana; rap tosin toimii puolisoinnuillakin (eli riimiparissa yhteen sointuvat vain vokaalit), aivan kuten on kansanlauluissakin. Kummallekin on ominaista improvisaatio ja suullinen esitystapa.

Koskisen metriikka on liian kömpelöä ollakseen tarkoituksellista ja tehokeino. Runojalat kompuroivat. Rytmi sekoaa kuin konkreettinen kompurointi: kesken sujuvan kävelyn joutuu ottamaan kipitysaskeleita tai harppomaan. Runot olisi kannattanut lukea ääneen ennen painamista.

Mitallisessakin runossa on siis tärkeää rytmi – loppusoinnut eivät riitä. Loppusointuisuus on ollut Koskiselle tärkeintä, ja siitä seuraa mitallinen mielivaltaisuus.

En saa selkoa miksi Sibelius-elämäkertarunoelman tyylilaji on vitsikkyys, sillä se on tuloksena. Täysriimit voivat toimia, kun niiden sanaluokka on eri. Koskinen käyttää helpointa tietä, suurimmassa osassa verbi rimmaa verbin kanssa, adjektiivi adjektiivin. Ahdasta, tukalaa.

”Pikkuveljen mieli apea, / sanoo: ”Polkusi on kapea, / jos jatkat viinan latkimista / ja savutorven matkimista. / Lahjakkuus on suuri lahja / kantaa ei voi ukkorahja / sen suunnatonta painoa, / säälisit edes Ainoa!”

Runokuvat ja muut kuvat

Ikävystyttäväksi Koskisen runouden tekee yksimerkityksisyys. Runokuvia, metaforia on niukasti ja ne ovat kuluneita. Runokerronta tapahtuu vain kerronnan pinnan tasossa.

”Sodan pilvet alleen peittää, / varjon Euroopan ylle heittää. / Ainolan luukut sulkee, / harvoin ulos Janne kulkee, / pianon kieliä vain takoo, / miehet kun maahan lakoo. / Saksasta oottaa rahakuoria / turhaan niittää tykit nuoria.”

”Niittävä tykki” -?

Lukija haluaa yllättyä jollain tavalla. Odotuksenmukaisuus, ennalta-arvattavuus on latteaa ja tylsää. Monimerkityksisyys tekee runoudesta sanan taidetta. Sanojen äänneväri ja pituus tarjoavat villit ilmaisumahdollisuudet.

Sanojen merkitysten rinnastuksella ja äänteiden väreillä operoimalla voi luoda tunnelmia. Lukija kaipaa muutakin informaatiota kuin stoorin, jopa mieltä kiehtovia ja jännittäviä ristiriitaisuuksia.

Runo on seurausta hyvästä ajattelusta, ei tavoite.

Säkenöivä Sibelius on ilmaisultaan yksitasoista. Väsyin lukemiseen. Nokkelaa ja hauskaa sananlöytöä on vain paikoin:

”Hiljaisuus, tuo kaunein nuotti, / elämäkö sen itse tuotti?”

On virkistävää kun jankkaavan rytmin rikkoo vaikkapa säkeenylitys. Säkeenylitys on miltä kuulostaakin: ajatus ei mahdu yhteen muotoyksikköön. Silloin ajatus hyppää säerajan yli, jatkuu seuraavalle riville ja siten myös seuraavaan säkeeseen.

”Myöntää Janne: ”Tuskin paras / aviomies, kuin inha varas, / jätin kaiken jos kaikui soitto, / kutsunut ei ees aamunkoitto, – –”.”

Säkenöivän Sibeliuksessa konkreettinen kuvakieli, Miranda Koskisen piirrokset ovat parasta antia. Kiehtovimpia ovat ihmishahmot. Itse Jean S. esiintyy dekandentin ryytyneenä, silmänaluset valvomisesta tummina ja katse pakokauhuisen pälyilevänä. Syntyy uusia tarinoita ja tulkintoja lukija-katsojan mielikuvituksessa!

Peruskoulun alaluokilla äidinkielen opettaja kirjoitutti vihkoon määritelmän: ”Proosa: sanoja niiden parhaassa järjestyksessä; runous: parhaat sanat niiden parhaimmassa järjestyksessä” (Coleridge)

Pelkkä sanojen rimmavuus ei vaan riitä. Ellei muuta sanottavaa ole, voi hyvin kirjoittaa proosaakin. Runo on seurausta hyvästä ajattelusta, ei tavoite.

Jean Sibeliuksen syntymästä tuli 8. joulukuuta kuluneeksi 150 vuotta.

Lähteenä:

Tommi Parkko, Kirjoita runo. Avain 2011

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto