Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Korvan taidetta

Marjatta Ripsaluoma, 22.3.2004
J. P. Pulkkinen: Ohi liitävä enkeli s., Teos 2004

Radio ja erityisesti YLE Radio 1 ovat tärkein kontaktini ulkomaailmaan. Radio on kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun keräännyimme lapsuuskodissani kuuntelemaan kideradiosta jatkojännäriä nimeltä ”Hyvää iltaa, nimeni on Paul Cox”.

Pikkuveli kulki unissaan ja vihelsi mennessään tunnussäveltä. Se onnistuttiin aina kääntämään takaisin rannalle laiturilta ilman, että sitä tarvitsi säikäyttää herättämällä.

Tärkeintä radion muutoksessa on ehkä se, että sen syvin olemus, ääni, otetaan nykyään huomioon monipuolisesti.

Tavallaan siis lankeaa luonnostaan, että esikoiskirjailija J. P. Pulkkinen otti kirjansa aiheeksi äänen. Ohi liitävän enkelin, päähenkilöt ovat elokuvastudion ääninaisia, Irina ja Julia. Kirjailija puolestaan on radion kulttuuritoimittaja, äänimaisemien maalaaja.

Romaaninmittaista lyhytproosaa

Pulkkisen kirjan rakenne on jännittävä. Jokainen aihio on vain sivun, parin mittainen. Kohtaukset muistuttavat elokuvakäsikirjoitusta, niin tarkasti niissä on jäsennelty tapahtumat. Silti tarina etenee, koska kokijat, Irina ja Julia, samoin Irinan mies Otto ja äiti Ewa ovat mukana äänten metsästäjinä, kokijoina ja muistajina koko kirjan mitan.

Maisema on myös vahvasti läsnä. Kaupungissa on sietämätön liikennekaaos ja meteli. Kaupungin ulkopuolella vallitsee hiljaisuus ja unohdus. Sekä kaupungin meteli että maaseudun unelias hiljaisuus ovat todellisuutta. Sen sijaan äänistudiossa äänet kertovat sepitettyjä ja todellisia tarinoita sekä äänisuunnittelijoista että elokuvaohjaajista ja heidän teoksistaan. Äänet ovat järjestyksessä.

Pysyvä irvistelyn aihe ääniarkistossa on byrokratian uppoamattomuus. Vaikka kuka keinuttaisi venettä, byrokratia kelluu ja ui vaikka koiraa mutta rantautuu entisiin asemiinsa.

Tarinan keskiössä on vanha elokuvastudio, joka on nähnyt itsenäisyyden ajan ja sitten saksalais- ja neuvostoliittolaismiehitykset. Arveluni kaupungista supistuivat lopulta kahteen: Praha tai Budapest.

Niissä kummassakin on rahavallan vapautumisen jälkeen syntynyt amerikkalaisten omistamia studioita ja digitalisoiminen etenee. Toisaalta kaupungin nimellä ei ole merkitystä. Kunhan vain on Keski-Eurooppaa, Euroopan sydäntä.

Valitettavasti rahavallan tulo tapahtuu taiteen kustannuksella. Tärkein osa korvan taiteesta on muistamista. Jos valta pysäyttää kyvyn muistaa, kehitys vinoutuu. Ääniarkistossa työskentelevät melkein unohduksissa vanhenevat naiset. Vielä vanhemmat ovat samassa pihapiirissä elokuvaväen vanhainkodissa. Heidän ansiostaan ääniarkisto säilyi koskemattomana läpi totalitaaristen aikojen.

Amerikkalaisilla ei ole arkistolle käyttöä. Sen tulevaisuus jää lopulta täysin auki. Mitä Eurooppa tulee muistamaan menneisyydestään?

Ja huumoria

On aikaa, kun olen viimeksi nauranut ääneeni suomalaista romaania lukiessani. Vitsien voimaan todennäköisesti vaikutti niiden läheiseksi kokemani elämänpiiri, mutta kuitenkin. Suomalaiset romaanit ovat usein aika vakavia. Nyt yöllä Pulkkista lukiessa jaloissani loikoillut lihava persialaiskolli Allu sai sätkyn ja loukkaantui, kun jalkani alkoivat naurun myötä nytkiä.

Irinan mies Otto on järjestäjänä oopperassa, muun muassa. Haluan siteerata otoksen Oton ”tosielämästä”:

[- – -] Loppukohtauksessa sopraano repäisee helmikaulanauhansa poikki. Minä rakensin sitä varten helminauhan, jossa on solmuja, niin että revittäessä siitä putoaa vain pari helmeä. Tuli kuitenkin hämminkiä, kun kuoronjohtaja oli jakanut osalle kuoroa liuskan verran perustuslain kopioita, jokin sisäpiirivitsi kaiketi. Sotkun takia kaulakorua ei huomattu vaihtaa. No, sopraano repäisi nauhan poikki ja kaikki helmet juoksivat pitkin etunäyttämöä. Niitä satoi monttuunkin. Yksi lensi oboistin korvaan. [ – – -]

Loppu- ja alkuosa vitsistä kertoo kuoronjohtajan epäonnesta, monttuun kun oli ennen tipahdellut tenoreita. Jutun clou ei aukene ihmisille, jotka eivät tiedä, että esimerkiksi huilistit ovat noin ylipäänsä hulluja, alttoviulistit tolloja ja harpistit hysteerisiä naisia ja trumpetistit sovinistisikoja. Oboistit ovat neuroottisia.

Korvaan lentäneestä helmestä saattoi tulla oboisti-raukan uran loppu. Tähän kohtaukseen suosittelen oheisaineistoksi Federico Fellinin pientä mestariteosta nimeltä Orkesteriharjoitus (1978). En kerro elokuvan loppuratkaisua, koska kaikki eivät varmaan ole elokuvaa nähneet. Se on yhtä absurdi kuin helmi oboistin korvassa.

Pulkkinen on kirjoittanut poliittisen romaanin. Siinä on Keski-Eurooppa, koko sivilisaatiomme keskus, niin hyvässä kuin pahassakin. Tässä politiikka ei kuitenkaan ole typerää poliitikkojen peliä vaan lempeää ironiaa ja sankarikertomuksia ihmisistä, jotka oppivat väistelemään potkivia saappaita.

Ennen kaikkea enkelin siiveniskun metsästystarinaa voi suositella filmi- ja radiohulluille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto