Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elää yksinäisenä avaruudessa

Tiina Raevaara, 2.10.2006
J. Pekka Mäkelä: Alshain s., Like 2006

Scifissä, niin kuin muussakin kirjallisuudessa, klassikoiksi valikoituvat usein ne teokset, joiden teemat sivuavat ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, anteeksiantoa ja matkantekoa. Tieteiskirjallisuus liimaa nämä teemat hyvin kirjaimellisiin ja mahtipontisiin raameihin – vieraan humanoidilajin keskellä ulkopuolisuus korostuu, eikä mikään matka ole yhtä äärimmäinen kuin avaruusmatka. J. Pekka Mäkelän romaani Alshain seuraa tieteiskirjallisuuden suurten tekijöiden, Arthur C. Clarken ja Stanislaw Lemin henkeä. Mäkelä lähettää lukijansa vieraaseen aurinkokuntaan, keskelle tulevaisuuden teknologiaa. Tarinan ydin pysyttelee silti eläviksi rakennettujen ihmisten kohtaloissa, suhteissa ja elämänkaarissa.

J. Pekka Mäkelä on kokenut kirjoittaja, kääntäjä ja musiikkimies. Hänen esikoisromaaninsa 391 (Like 2004) oli aikamatkafantasiaa, jossa päähenkilö seikkaili muinaisen Aleksandrian, toisen maailmansodan ja nykypäivän välillä. Alshainissa aikamatkustus on vaihtunut toiseksi tieteiskirjallisuudessa usein käytetyksi aiheeksi: romaanin keskiössä on ihmisen asettuminen vieraaseen aurinkokuntaan. Esikoiseen verrattuna Mäkelän uusi romaani on kauniimpi ja jollakin paradoksaalisella tavalla jopa ajattomampi.

Lämminhenkistä ihmisyyttä

Alshainin aloittaa Maasta pois muuttaneen miehen minämuotoinen tarina. Alshain-tähtijärjestelmää kiertävä samanniminen planeetta, miehen uusi koti, on karu, ja sen vähäiset eliöt vaikuttavat alkeellisilta ja järjestäytymättömiltä. Samankaltaista aihetta on aikoinaan kehitellyt muun muassa Clarke romaanissaan Marsin aamunkoitto (Kirjayhtymä 1980, suom. Anja Toivonen), ”maalaisten” ja ”siirtolaisten” vastakkainasettelua myöten.

Vaikka Alshainin tapahtumat ja ympäristö ovat kiinnostavia, kerronta alkaa turruttaa. Mäkelä kirjaa päähenkilön jokaisen askeleen ja epätoivon tunteen. Kertojan vaihtuminen pelastaa: teksti on jaettu viiden henkilön kertomaan osaan, joissa tapahtuvat limittyvät toisiinsa ja sitovat kertomukset yhteen. Jälkimmäiset kertojat pysyvät ensimmäisiä jäntevämpinä. Ratkaisussa on kismittävätkin puolensa, koska sympaattisiksi osoittautuneiden henkilöiden tarinat jäävät avoimiksi eikä lukijan uteliaisuus tyydyty. Mäkelä sitoo kertomukset tiukasti yhteen pienten ja ensilukemalta mitättömiltä tuntuneiden yksityiskohtien kautta, välillä raivostuttavankin tarkasti. Täytyykö jokaisella tuntemattomalla ohikulkijalla olla jokin myöhemmin selviävä merkitys?

Mäkelällä on ystävällinen ote henkilöihinsä. Kukaan ei ole paha, eikä nuori ole vanhaa parempi. Henkilöt virittelevät toisiinsa hienovaraisia ja monisyisiä suhteita, ja hillitty seksuaalisuus värittää jokaisen elämää hamaan loppuun saakka. Sen suurempaa draamaa ei ihmissuhteista revitä, eikä ole tarpeenkaan. Menneisyys hallitsee kaikkien elämää. Maasta tullut Leon pidättelee sisimmässään muistoa paitsi kotiplaneetastaan myös päättyneestä rakkaussuhteesta. Alshainin vakioasukeilla menneisyyden haamut liittyvät erilaisten kansanliikkeiden ja terrorijärjestöiden toimintaan. Mäkelä lataakin roimasti jännitettä vanhojen poliittisten tapahtumien selvittelyyn. Meneillään on myös jonkinlainen kuka kukin on -leikki. Entisten aikojen merkkihenkilöitä katosi aikoinaan aimo liuta. Osa heistä pakeni Maahan, osa loi itselleen ehkä uuden henkilöllisyyden.

Planeetta on lähes kokonaan meren peitossa, ja Mäkelä onnistuu tekemään vedestä voimakkaan, romaania hallitsevan elementin – samanaikaisesti tutun ja oudon. Veteen ja siinä elävään traoreaan, pienten alkeellisten eliöiden muodostamaan superorganismiin, liittyy myös romaanin loppuratkaisu. Loppu on sinänsä kaunis, mutta romaanin sanoma jää epäselväksi. Mitä tapahtui ihmisille, heidän monimutkaisille suhdekiemuroilleen ja salatuille identiteeteilleen? Yrittääkö kirjailija sanoa, että ihmisistä ja heidän puuhasteluistaan huolimatta kaikkein oleellisinta ja voimakkainta on luonto? Siinä sanomassa ei tietenkään ole mitään vikaa.

Tieteiskirjallisuutta ja reaalifantasiaa

Vaikka Mäkelä kirjoittaa sujuvasti, teksti on ajoittain liian täynnä tietoa. Turhat minä-sanat ja Leonin päänsisäisen, kehää kiertävän jaarittelun olisi myös voinut poistaa. Alshainia vaivaa tieteiskirjallisuudelle tyypillinen, tosin lievähkö informaatioähky. Kun kirjailija kirjoittaa: “Nuuhkin ilmaa. Se tuoksuu erilaiselta, vaikka eihän sen kemiallisesti ottaen pitäisi. Ainoa ero on neonin runsaampi määrä, mutta neon on jalokaasu eikä varmaankaan haise“, täsmällinen asiapitoisuus syö vääjäämättä tehoa itse tarinalta ja vetää lukijan huomion aivan epäoleellisiin seikkoihin. Mäkelän kannattaisi luottaa itse tarinaan ja luomansa maailman karuun kauneuteen. Ne riittävät.

J. Pekka Mäkelä on yhdessä kolmen muun nuoren polven kirjailijan kanssa julistautunut “reaalifantastikoksi“. Reaalifantasia on kirjailijoiden yhteisen esitteen mukaan “kirjallisuutta aidoimmillaan – kerronnan vapautta, mimesiksen ja fantasian kudosta, jossa käsitellään todellisuuden ilmiöitä kaikin tarvittavin kirjallisuudellisin keinoin.“ Mäkelän, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Juha-Pekka Koskisen ja Anne Leinosen teokset ponnistavat liikkeelle melko erilaisista lähtökohdista: Jääskeläisen tyyli lähenee maagista realismia, Koskinen kirjoittaa historiallista fiktiota, ja Leinosen monipuoliset, fantasia- ja scifielementtejä sisältävät novellit muistuttavat suomalaisista kirjailijoista lähinnä Maarit Verrosen varhaista tuotantoa. Mäkelä on toistaiseksi esitellyt itsestään vain tieteiskirjallisen puolen. On hauska nähdä, löytyykö reaalifantastikoiksi julistautuvia muualtakin, vai jääkö liike vain muutaman tekijän yritykseksi murtaa ahdistavat genremuurit.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto