Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yli-Juonikas on nimensä veroinen

Artemis Kelosaari, 12.3.2019
Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain 159 + 16 s., Siltala 2018

Hyytävä. Se kerta kaikkiaan on ensimmäinen laatusana, joka nousee mieleen tätä teosta kuvatessa. Jaakko Yli-Juonikkaan novellikokoelma Yö on viisain on kuin jokin Rubikin kuutio helvetistä, joka naksuu eteenpäin lukijansa saati hahmojensa mielenterveydestä piittaamatta.

Oikeastaan Yö on viisain ei edes ole novellikokoelma, vaan prologi Yli-Juonikkaan seuraavalle romaanille. Ensimmäinen luku on luettavissa kääntämällä kirjan toisinpäin; kaksipuolinen kirja sinetöi koko projektin näppäryyden ja toisaalta kokonaisvaltaisuuden. Ja prologi on todellakin hajautettu useiksi novelleiksi, joilla ei ensisilmäyksellä ole mitään tekemistä keskenään.

Todellisuus on ehdottomasti jollain lailla nyrjähtänyt sijoiltaan näissä novelleissa.

Naiselta varastetaan saapikkaat jalasta keskitalvella ja hänen paleltuneet jalkansa joudutaan amputoimaan. ”Selvänäkijän” esitys nuhjuisessa lähiökuppilassa saa yllättävän käänteen. Poika saa kuulla, että hänen harrastajakirjoittaja-isäänsä epäillään murhasta. Jonkinlaista maagista realismia ja psykologista kauhua? Karmivia asioita tulee joka novellissa vastaan, mutta ne näyttävät oudon sattumanvaraisilta. Arjen ohikiitäviltä sattumuksilta.

Kun vauva oli ollut rautakeuhkossa noin viikon, kuulin että eräs uusi hoitaja oli alkanut voida pahoin astuttuaan huoneeseen, sedän vaimo sanoi. Hän valitti epämääräistä hajua.  Lääkärit ja muut hoitajat eivät olleet huomanneet mitään tavallisesta poikkeavaa. Varmaan he olivat tietämättään sopeutuneet huoneilman hajuun koska kävivät siellä jatkuvasti. Ikkunoita pidettiin auki vuorokauden ympäri, silloin oli hyvin lämmin kesä.
Ruumiinavauksessa sitten todettiin, että keskosen aivot olivat täysin mädäntyneet. En aivan tarkkaan tiedä miksi. Vauva oli maannut rautakeuhkossa kuolleena monta päivää.” (s. 53–54)

Toisaalla lukijaa hyppyytetään (ainakin näennäisesti) post-apokalyptisen scifin maisemissa. Silti sielläkin tulee vastaan hyvin samanlainen hiipivä kauhu: ”Tuli mieleen, että ehkä suojapukuhahmot olivat robotteja ja että kuulemani ihmisten puhe tulee jostain muualta, ehkä nauhoitettuna.” Todellisuus on ehdottomasti jollain lailla nyrjähtänyt sijoiltaan näissä novelleissa.

Kertomukset muodostavat koneiston

Novellien väliset yhteydet alkavat hahmottua aikaisintaan teoksen puolenvälin lähestyessä. Samoja nimiä alkaa vilahdella, kuten myös viittauksia samoihin tapahtumiin ja paikkoihin. Yli-Juonikas käyttää kerrontatekniikkaa, jota paremman puutteessa voi sanoa palapeli- tai kellopelitekniikaksi: useita näennäisen erillisiä kertomuksia, jotka kuitenkin tapahtuvat osittain samanaikaisesti ja samassa maailmassa ja liukuvat limittäin, muodostaen vääjäämättömän ”kellonkoneiston” hahmojensa tai tapahtumien kautta.

Suomessa tällaista tapaa rakentaa kaunokirjallinen teos on viljelty hyvin vähän. Tiedossani on vain kaksi novellikokoelmaa: Armas Alvarin Varmat tapaukset (2006) ja Taina Latvalan Arvostelukappale (2007). Lonkalta heitettynä olisi ensimmäinen mieleeni tullut esimerkki ollut itse asiassa amerikkalaisten elokuvien maailmasta, nimittäin mainio kauhufilmi Trick ’r’ Treat (2007).

Yö on viisain on vahva sekä yksittäisten novellien tasolla että kokonaisuutena.

Tosin Yli-Juonikkaan teoksessa tapahtumien verkoston varsinainen koostumus ei täysin selviä vielä lopussakaan. Samaan maailmaan nämä kaikki selvästi sijoittuvat, kyllä, mutta mitä siellä oikein tapahtuu ja on tapahtunut? Kuka tai mikä on salaperäinen Seriator? Mihin hämärähommiin asianajaja Pentti Tulonen on sekaantunut? Kuka murhasi yksitoistavuotiaan tytön ja miksi? Millainen katastrofi on tuhonnut Giltinen seudun?

Jossain määrin saa vaikutelman, että Yli-Juonikas olisi kirjoittanut tämän teoksen ennen kaikkea itselleen kirjoitusharjoitukseksi – kyetäkseen sukeltamaan kunnolla teoksensa maailmaan. Eikä siinä mitään. Yö on viisain on vahva sekä yksittäisten novellien tasolla että kokonaisuutena. Varsin metatasolla kuitenkin liikutaan, tai vähintäänkin kirjallisuuden neljännessä ulottuvuudessa.

Tämän ei toki tarvitse tulla yllätyksenä, kun muistaa Yli-Juonikkaan taustan. Hän kuuluu Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan eli käytännössä ainoaan kokeellisen kirjallisuuden ryhmään maassamme. Hänen aiemmista romaaneistaan Jatkosota-ekstra (2017) ja Neuromaani (2012) ovat olleet postmoderneja palapelejä, jotka pursuilevat rihmastomaisesti lukemattomiin suuntiin ja kerroksiin sekä kantavat mukanaan lukemattomia viittauksia kirjallisuuteen ja ajankohtaisilmiöihin.

Outous kuplii pinnan alla

Yö on viisain -kokoelmassa tällaiset viittaukset toki ovat jokseenkin hillittyjä. Yli-Juonikas on säästänyt ne pitkälti novellin ”Täytyykö kaikki tehdä itse” nimistöön. Jatkosota-ekstran jälkiä seuraten ne liikkuvat suureksi osaksi äärioikeistomiljöössä, sekä myös vaarallisen lähellä pikkunäppäryyttä. Mitään kovin syvällisen koherenttia merkitystä niistä on näet vaikea löytää, ovatpahan vain yleistä karnevalismia. Sen sijaan Neljä ratsastajaa -katkelmasta löytyy hivenen obskuurimpi intertekstuaalinen viittaus, jonka tajutkoon se kuka tajuaa. Itse ainakin tyrskähdin ääneen lukiessani – ja samalla tekstin hyytävyys tuntui äkkiä tiivistyvän entisestään, kun piti mielessä erinäiset novellipuolella käsitellyt teemat. Tämä on jo saavutus.

Edellä mainittu epämääräisyys ja selittämättömyys tietenkin on yksi erittäin merkittävä syy hyytävyydelle; kun merkittävintä on se, mitä ei sanota tai näytetä. Yö on viisain jättää epämääräisen painostavuuden vaikutelman. Se on kuin ilma ennen ukkosta, josta ei voi olla varma milloin se tulee tai tuleeko lainkaan. Yli-Juonikas laittaa henkilönsä tuntemaan tämän itsekin: he vaistoavat kaikessa läsnä olevan epätodellisuuden tai ”outouden pohjavirran”. Sen, kun jokin vain on vinossa.

”Veljen puhelinsoitosta lähtien minusta oli tuntunut kuin painostava alkukesän helle olisi alkanut mädättää kasvillisuutta. Epämääräinen huuru ympäröi minua sekä sisällä että ulkona. Iho tuntui koko ajan likaiselta.” (s. 107–108)

Itse asiassa Yli-Juonikas on erittäin taitava psykologisen tai ”hiipivän” kauhun kirjoittaja. Hän pelaa vahvasti assosiaatioilla, unen intuitiivisella logiikalla, aina viittauksia myöten. Hän osaa luoda täydellisen vainoharhaisen tai suorastaan paranoidisen tunnelman, ja tarkoitan sanaa sen psykologisessa merkityksessä. Paranoidinen psykoosi on tila, jossa todellisuus vääristyy ja jokainen pieni arjen yksityiskohta on yhtäkkiä varma todiste siitä jostain normaalille ihmiselle irrationaalisesta, jota sattuu pakkomielteisesti pelkäämään. Äärimmäisen kauhun tila.

Valitako kauhu vai epätoivo?

Kumpi itse asiassa onkaan kauheampaa: se, että asioilla on salaperäisiä yhteyksiä ja merkityksiä, vai se, että niitä ei ole? Tähänhän palautuvat myös alussa siteeraamani hyytävät kohtaukset – viittaus samaan muuten löytyy kolmannestakin novellista. Se, kun alla ei ole mitään. Yli-Juonikas pohtii asiaa suoraankin novellissa ”Täytyykö kaikki tehdä itse”.

”Mysteerin ratkaisu oli tuottanut minulle ja muille paikkakuntalaisille pettymyksen. Valju arkipäiväisyys oli pettänyt odotukset ja latistanut jännityksen. Arkeen palatessa oli vaikea tavoittaa kadotettua merkityksen tunnetta. Ontto ikävä hallitsi kaikkea. Täytyy kai tunnustaa, että olin salaa kaivannut sarjamurhaajaa Huhtasaareen.” (s. 100–101)

Uskoakseni Yli-Juonikas tarkoittaa pohjimmiltaan tätä myös asettaessaan vastakkain ”kauhun ja epätoivon”: asetelma, joka esitellään jo kansiliepeessä. Vastakkain lienevät pohjimmiltaan arkaaisen maailman armottomuus ja postmoderni merkityskato. Elämä on kokenut inflaation, kun kuolema on onnistuttu lakaisemaan piiloon. Sielu ja kaikki elämää suurempi on selitetty olemattomiin luonnontieteellis-materialistisella ihmiskäsityksellä.

Harmittaa, ettei suomen kielessä ole tarkkaa vastinetta englannin ilmaukselle mind-fuck, koska nyt sitä tarvittaisiin.

Teoksen lukija jää jopa pohtimaan omia havaintojaan: onko näillä novelleillaankaan oikeasti yhtään mitään tekemistä keskenään? Vai taasko ylivilkas mieli näkee yhteyksiä sielläkin, missä niitä ei ole, ja ”tarinallistaa” asioita turhaan? Ehkä novellin ”Tuskin mitään vakavaa” minäkertoja näkee asian oikeammin kuin ne, joita kellonkoneistojen vääjäämätön naksutus ahdistaa, mutta silti vähintään yhtä kammottavasti:
Tajusin, miten haurain säikein olen kiinnittynyt ympäröiviin tapahtumiin ja ihmisiin. Tuntui kuin vain kevyt töytäisy riittäisi suistamaan minut pysyvään ja pohjattomaan tyhjyyteen.” (s. 25)

Yli-Juonikas on totisesti nimensä veroinen kirjailija. Eräässäkin novellissa hän tekee lukijalleen aivan naurettavan yksinkertaisen silmänkääntötempun, klassisesti kiinnittämällä hänen huomionsa muualle ja sitten yllättämällä: miten tässä näin kävi? Harmittaa, ettei suomen kielessä ole tarkkaa vastinetta englannin ilmaukselle mind-fuck, koska nyt sitä taas tarvittaisiin.

Enemmän tai vähemmän sukupuolittunut väkivalta pintautuu Yö on viisain -kokoelmassa toistuvasti, samalla jotenkin ”perisyntisellä” tavalla, joka kantaa kaikuja Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (2016). Se on ikiaikainen uhka, joka on lakaistu vuosituhannen taitteen keskiluokan banaalista arjesta maton alle, mutta joka on aina läsnä. Mutta kauhu/epätoivon hengessä tämäkin on toki kyseenalaistettava. Ehkä naisia saalistavat miehet ovatkin pohjimmiltaan lähinnä säälittäviä ja traumatisoituneita reppanoita, eivät mitään petoja. Ei ole yleviä merkityksiä.

Kaikesta huolimatta täytyy sanoa, että odotan Neljä ratsastajaa -romaania. Tosin ei postmodernin kikkailun vuoksi, vaan täysin vanhanaikaisesti siitä syystä, että kirjailijan luoma tarinamaailma sai minut kiinnostumaan, välittämään. Olettaen tietysti, että Yli-Juonikas todella aikoo moisen romaanin kirjoittaa, eikä Yö on viisain ole prologi kirjalle, jota ei olekaan. Mistäs sitä enää tietää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto