Kun Jack Kerouacin romaanin Desolationin enkelit suomennos lennähti arvosteltavakseni, en laskenut tätä pitkää postikorttia käsistäni edes ruokakaupassa. Aluksi riemastuttavasti aikaansa edellä oleva drive-in-romaani viehättää moderneilla ”kun mikään ei tunnu miltään” -kuvauksilla. Näennäisen editoimaton kertomusten virta kaappaa mukaansa saaden sydämen lyömään vauhkoa biittiä kuin silloin ennen. Se lallattelee liikkuvaisella kielellä onomatopoeettisesti ja keimailee myös typografialla.

Romaanin leipäteksti vaihtuu välillä runoksi – hyvän kirjan merkki. Lyriikka antaa hengähdystauon 393 sivun verbaali-tykitykselle, jossa Kerouac kalastaa mantrat, näyt ja hokemat verkkoonsa tehdäkseen makunsa mukaista sillisalaattia. Kuulle omistetussa satiirisen palvovassa runossa innostuneet huudahdukset ja lavendelihunnut muistuttavat gootahtavaa romantiikan runoa á la Shelley ja Byron; siinä kuun metaforia ovat mm Lesbokuningas, finniposki ja Charlie Chaplin. Erinomaista.

Sovinnaisuus pysyy kansien ulkopuolella. Friskaavaa on lukea tekstiä, jota ei ole stilisoitu hengiltä – kirjahan ilmestyi alun perin 1965. Osa lauseista jää kesken – kuten oikeassa elämässäkin. Päällimmäisenä tunteena on rehellisyys, jolla Jack kirjoittaa, ja hänen odotuksensa ajasta, jolloin hänestä tulisi oikea kirjailija.

Romaanin nimen suomennos ontuu mutta kulkee – kengät hiertäen. Itse editoisin tekstistä urheilu- ja säätiedotukset pois. Lavea pulputus on härnäävän kaunokirjallista hybridiä tajunnanvirtaa, [muistiin]panoja ja lyriikkaa. Se tuntuu nykypäivän gonzozournalismin saloihin perehtyneeltä egoistin nettipäiväkirjalta mallia ”kaikki tapahtumat kuvataan sensuroimatta”, paitsi että tämä teksti toimii. Se on kiihkeä odysseia, jossa korsetteihin pukeutuneet seireenit häiritsevät sukkanauhasäärin matkan tekoa niin, etteivät lokikirjailijan kädet meinaa pysyä peräsimessä.

Kurtisaani-Helenoita pitää varoa, ettei joudu sotaan. Onko tämä harha- ja ristiretki Odysseuksen ja Kolumbuksen malliin? Matkan varrella emme tapaa Meduusaa vaan tyhjäsilmäisen American Gothic -maalauksen naisen, jolla on tiukka nuttura. Yksi naisista ei ymmärrä sankarin goyamaisuutta.

Päähenkilönä seilaa Kerouacin alter ego Jack Duluoz, joka kuulostaa Manaajan demonilta. Hän poukkoilee aisti-ilojen ja turhasta materiasta kieltäytymisen rajamailla. Alkupuolella selkäreppuvallankumouksellinen Duluoz matkustaa yksinään symbolisessa ja maantieteellisessä erämaassa painolastinaan rinkka, poncho, makuupussi, keittovälineet, muistiinpanovälineet ja länsimaisen rappion eksistentiaaliset ongelmat. Puhdistavalta tuntuu lukea, kuinka innoissaan hän on erakkona luonnon rauhasta, kuin löytäisi sen ensimmäistä kertaa. Herran usein toistama sana neonvalo on nyt vaihtunut metsäksi kuten CCR:n biisissä Up around the bend.

Tipahdin penkiltä, kun Kerouac kirjoitti metsähallituksesta. Mitä! Onko hän täysin junttiutunut ja hylännyt urbaanin sykkeen, hämyiset bordellit, noppapelit, oopiumluolat, satamien kapakat? Turha luulo: Matka jatkuu Pariisiin ja Tangeriin asti – noihin dekadentteihin pyhättöihin, joihin kunnon underground-kirjailijan kuuluukin välillä kadota. Siellä seikkailee ja on pihalla myös hirveästi kollegaa Burroughsin Williamia muistuttava roolihahmo Bull.

Ainoastaan jazzin kuuntelu tuntuu vanhanaikaiselta – Jackin vyöryttäessä nihilismin, tyhjyyden ja kärsimyksen tematiikkaa pisolaari-panoraamana olisi jo halunnut kuulla esipunkkia tai edes rock´n rollia eikä tilulilua. Vaikka yhtälö ”jazz + musta baskeri = beat” onkin tabu.

Typeränä lukijana ymmärsin Meksiko-osuuden osin avainromaanina. Niin paljon vinkkejä antaa ironinen setä Kerouac, että romaanihenkilö Irwin käyttäytyy kuin toinen beat sukupolven anarkistinen tulkki Allen Ginsberg, jonka nappiin osuvat takakannen ylisanat kertovat Kerouacista kaiken. Pi[i]ri pieni pyörii, ja Meksikosta esitellään extreme-matkakertomuksena mm mariachi-laulajat, huorat, tippurit, Kuolleiden päivä, pyramidit, puhdas meskali ja atsteekkien julmuus. Hauskaa on lukea, kun kirjailijat keskustelevat keskenään käyttäen dadaistisen korneja ilmaisuja tyyliin ”dostojevskilainen utelialaisuus” ja ”blakelainen viesti”. Jack on antanut vanhoille ystävilleen ranskalaisen julmuuden teatterin avantgarden hehkeimmät nimet kuten Artaud ja Jarry, mistä piste.

Yksi tekstin tasoista on sakraalinen. Amerikkalaisen pinnallisuuden turhauttama dharmapummi Duluoz hakee balanssia ja sisältöä elämänsä tyhjyyteen etsien Tietä, joka ei ole tie. Ei ihme, että hän tuskastuu. Nykyään pop-ikoni ja tabu-mässäilijä Madonna on löytänyt juutalaisesta mystiikasta, kabbalasta ja joogasta rauhan. 60-luvulla oli buddhalaisuus, ja Jack yrittää vimmatusti päästä balanssiin ja nirvanaan samsaran kärsimyspoluillaan. Desolationin enkelit on myös ekologisen vihreä: Hajoaako maapallo tomuksi? Palaudummeko alkuun? Tälle kirjalle en sano suinkaan ”painu pois, Jack”. Kokisiko romaani uuden elämän Johnny Depp -elokuvana? Provikat ideasta saa maksaa allekirjoittaneen ulosottohenkilölle.

Jaa artikkeli: