Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallista rohtoa vai myrkkyä?

Kristiina Kosunen, 7.12.2003
Jacques Derrida: Platonin apteekki s., Gaudeamus 2003 Kääntäjä(t): Tiina Arppe (ym.)

Jaques Derrida (s.1930) on hektisen aikamme arvostettu ja arvosteltu filosofi. Tekstikokoelma Platonin apteekki ja muita kirjoituksia esittelee Derridan tekstejä vuosilta 1967-1972. Toimittajat Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi ovat tehneet Jaques Derridan teokseen oivallisen ja selventävän alkujuonnon. Sen avulla voi päästä sisälle Derridan hankalahkoselkoiseen ajatusmaailmaan, joka täyttyy termeistä ja niiden selityksistä.

Termit voivat tuottaa lukijalle hankaluutta. Derridaa ei voi purkaa osiin, jos ei osaa lukea sujuvasti vierasperäisiä termejä kuten skeema, anakronistinen, metafora, dialektiikka ja grafeemi. Ymmärrys hankaloituu. Mikäli alkusäikähdyksestä selviää, Derridan teksti voi soljua puheena erotuksena tekstistä – ironista kyllä. Tietokirja tarjoaa tässä tapauksessa tajunnanvirtaa. Välillä filosofi toistaa samaa ajatusta, ehkä tarpeettomasti, kuin vakuuttaakseen itsensä.

Ensimmäisessä kirjeessä japanilaiselle ystävälle Derrida pohtii kääntämistä ja sen vaikeutta. Kaikkia termejä ei voi kääntää suoraan niiden merkityksen muuttumatta. Derrida kokeekin, että joitakin hänen kehittelemiään käsitteitä on tulkittu väärin. Kääntämisen yhteydessä Derrida valottaa käsitettä dekonstruktio. Voiko dekonstruktiosta tulla lukemisen metodi? Tällöin kokonaisuus pitää purkaa osiin, jotta sen voi taas rakentaa uudelleen vaikkapa käännökseksi. Dekonstruktiivinen menetelmä voi olla sekä vaara että mahdollisuus. Tulkintoja syntyy monia.

Kuka puhuu?

Derridan tekstit ovat monikerroksisia, ja aina ei todellakaan tiedä, onko hän itse äänessä vai rupatteleeko tekstissä joku hänen lainaamansa viisas kuten Platon, Sokrates tai Heidegger. Derrida lainaa Jean-Jacques Rousseaulta mielenkiintoisen ajatuksen: Puhuminen on läsnäoloa ja kirjoittaminen poissaoloa. Tämä kirjallisena olon teema ja monella tapaa puheen ja kirjoituksen vastakohtaisuus tuntuu jatkuvan läpi Derridan tekstien.

Omien tekstiensä kirjallisen ilmaisun kautta ainakin Derrida tulee läsnäolevaksi, koska hän selittää itse itseään. Rousseau taasen on jo poismennyt eikä voi enää muuttaa mieltään tai korjata mahdollisia vääriä tulkintoja omista puheistaan tai teksteistään. Totta on, että vaikka tekstit jäävät historiaan dokumentteina tekijästä ja hänen ajastaan, voidaan niitä tulkita monellakin eri tavalla.

Derrida esittelee myös Freudin psykoanalyysiä omalaatuisesti. Puhdasta läsnäoloa ei ole olemassa varsinkaan tietoisuutena. Freudkin mietti kirjoitusta ja mielsi unen alkuperäiseksi kirjoitukseksi. Hieroglyfikirjoitus on hyvin lähellä tätä, koska se sisältää kuvallisia, käsitteellisiä ja foneettisia osia. Freud tulkitsi ja koodasi unia, mutta voiko niitäkään kääntää. Kirjoitukset eivät ole selittämässä, eikä tekstinkatkelmia näy yleensä maalaustaiteen taideteoksissakaan. Derrida esittää, että kirjallisuuden psykoanalyysi ei ole vielä edes alkanut; tähän asti on tutkittu vain ei-kirjallisuutta.

Kirjoituksen voidaankin väittää tekevän väkivaltaa puheelle. Kirjoitus voisi siis olla eräällä tapaa puheen täydennystä. Hesekielin kirjassa kerrotaan ihmisestä, joka täytti vatsansa kirjakääröllä niin, että siitä tuli hänen suussaan makeaa kuin hunaja. Antiikissa taas halveksittiin kirjoitettua. Se kieli huonomuistisuudesta, mokoma muistiin kirjoittaminen.

Derridan mukaan teksti ei ole teksti, jollei se heti verhoa sisäänsä rakennetta ja pelisääntöjä, niin kuin teksti olisi verho, jonka kudos selviäisi joskus ja paljastaisi toisen kudotun verhon. Miten sitä voi oppia lukemaan? Derrida kertookin, että lukeminen tulee viemään vuosisatoja. Kirjoituksen totuutta ei voi löytää itsestään, sillä kirjoitus on ainoastaan kerrottu tarina. Derrida väittää sanastonsa ehtyvän. Ainakin hän saa lukijan sekaisin: Mikä on totta? Kutooko Derrida kirjallista piiloon?

Derrida saa selittää. Différance on eräs hänen vaikeaselkoisista käsitteistään. Haluaako Derrida kansantajuistaa filosofiaansa ja kirjallisuustieteellisiä termejään? Löytyykö tekstistä halkeama, josta lukija pääsee sisälle niin, että hänen päässään alkaa muodostua uusia merkityksiä?

Derrida väittää, että sana différance ei ole sana eikä käsite. Se on jollakin tapaa läsnäoloa ja viivyttämistä, tilallistumista. Kuvittelin joskus ymmärtäväni différancen, mutta enää en selvästikään tunne pelisääntöjä. Différance kuulunee kuitenkin eräänlaiseen ajatuksien ketjuun, osana tätä tekstien kokonaisuutta.

Leikkaankin nyt Derridan tekstien kudelmasta lauseen: ”Kirjoitus, jos sellaista on, saattaa kommunikoida, mutta varmastikaan sitä ei ole olemassa.” Derridan kirjoituksista huolimatta hänen ajatuksensa saavat aikaan kommunikaatiota eri tieteiden kuten taiteidentutkimuksen, yhteiskuntatieteiden ja kulttuurintutkimuksen piirissä.

Teoksen ovat toimittaneet Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi. Tiina Arppe, Merja Hintsa, Antti Kauppinen, Miika Luoto, Marko Pasanen ja Hannu Sivenius ovat suomentaneet tekstit. Oikeakielisyyden tarkastaja on Erja Salmenkivi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto