Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tervetuloa Malá Stranaan!

Lauri Oino, 8.11.2000
Jan Neruda: Prahalaistarinoita s., Taifuuni 2000 Kääntäjä(t): Eero Balk

Kirjallisuushistoriassa Jan Neruda (1834-91) sai paikkansa runoilijana, tsekkien sydämissä Prahalaistarinoiden kirjoittajana. Niitä rakastettiin niin paljon, että kerrankin todellisuus määrättiin jäljittelemään kirjallisuutta: kadut, joiden kulmassa sijaitsi kokoelman ensimmäisen kertomuksen majoittava talo, saivat sittemmin nimikseen Jánska ja Nerudova.

Neruda kuului 1860- ja 70-luvuilla vaikuttaneeseen Toukokuu-ryhmään, joka pyrki laajentamaan kirjallisuuden horisonttia ulos provinsiaalisesta nationalismista. Hän eli tätä päivää: toimi journalistina ja esseistikkona, osallistui ajankohtaisiin kulttuuridebatteihin, matkusti Euroopassa ja toi mukanaan uudet kirjalliset trendit.

Tarinat ovat pääasiassa lyhyitä anekdoottimaisia juttuja enemmän tai vähemmän originelleista tyypeistä. Ne sijoittuvat Prahan linnan juurella sijaitsevaan Malá Stranan kaupunginosaan, jossa Neruda itse kasvoi.

Henkilöt ovat taloudellista ja sosiaalista nousua janoavia kauppiaita, käsityöläisiä ja pikkuvirkamiehiä. Heidät ja heistä syntyvät tarinat saa liikkeelle ahneus, kateus, laskelmointi, uteliaisuus ja juorut. Varsinkin kulttuuristen merkitysten ja arvojen käsittäminen materiaalisesti mitattavana, tuotettavana ja tavoiteltavana pääomana tuottaa groteskia komiikkaa, joka ei ole vierasta nykyajallekaan: ’Klikes oli ehdottanut, että sähkötettäisiin Wieniin ja anottaisiin, että vainaja ylennettäisiin nyt vielä kuoleman jälkeen majuriksi, silloin hautajaiset olisivat paljon juhlavammat.’

Kerronta on aikansa realismin mimeettisiin vaateisiin ja totiseen psykologisointiin nähden monipuolista, ilmavaa ja vapaudestaan nauttivaa. Kertoja leikittelee lukijan odotusten ja kuvaamisen konventioiden kanssa. Tarinoihin sisältyy päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja muita henkilöiden kirjallisia tuotoksia joiden kautta valottuvat sekä tapaukset heidän näkökulmistaan että heidän näkökulmiensa erikoisuudet. Muutamissa tarinoissa on minäkertoja, jonka kerronnan sävy ja suhde Malá Stranan ympäristöön on välillä omakohtaisen muisteleva, välillä pikkuporvarillista köyhää itseilmaisua ja kapeakatseisuutta parodioiva.

Nerudan historiallisesti ja sosiaalisesti staattinen Malá Strana on yhtä kaukana kirjallisten aikalaiskaupunkien modernin tunnoista – Dickensin Lontoon urbaanista viidakosta, Dostojevskin Pietarin neuroottisuudesta tai Baudelairen Pariisin ikävästä – kuin sitä tuolloin hallinnut Habsburgien monarkiakin. Toimintaa motivoivat paheet kuvataan yhtä ikuisina kuin vaarattominakin.

Nykylukijasta tarinat voivatkin piikikkyydestään huolimatta ajoittain vaikuttaa pikkusievistelevältä kotiseutukirjallisuudelta, jossa maailma on turvallisesti pysähtynyt, tyypit ’herkullisia’, dialogi ’rehevää’, huumori ’lämminhenkistä’ ja jutut tarpeeksi lyhyitä laiskoille lukijoille.

Omana aikanaan kyseessä lienee kuitenkin ollut radikaali irrottautuminen nationalistisesta paatoksesta ja kiiltokuvan korvaaminen peilillä. Ja tarinoista voi jo löytää juuria Kafkan ja Hasekin maailmoille, joissa sosiaaliset instituutiot ovat irronneet omia logiikkojaan ad absurdum toteuttaviksi automaateiksi.

Neruda oli tietoinen tarinoidensa idyllisoivasta vastaanotosta eikä unohtanut tehdä pilaa siitä. Viimeisen tarinan päähenkilö on sinisilmäinen opiskelijapoika, joka muuttaa kaupunginosaan romantisoivien kuvitelmiensa perässä. Aikansa hän tulkitsee mustan valkoiseksi, jottei joutuisi luopumaan kuvitelmistaan. ’Tuokoonpa Neruda minulle vielä kerran yhdenkin ‘malástranalaistarinan’!’, puuskahtaa hän kuitenkin kirjan päätteeksi havaittuaan ettei malástranalaisia voikaan tulla töllistelemään joutumatta asioista osalliseksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto