Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkaudella, fundamentalisti

Eva Maria Korsisaari, 4.8.2008
Jari Ehrnrooth: Lähemmäksi kuin lähelle. Kertomus toisesta ihmisestä s., Kirjapaja 2007

Jari Ehrnrooth kutsuu teoksensa Lähemmäksi kuin lähelle alkusanoissa kirjan päähenkilöä ja puhujaa, Paulia, rakkauden fundamentalistiksi. Jos fundamentalismilla tarkoitetaan omien uskonkappaleiden kiihkomielistä puolustamista, niin fundamentalisti Paul todellakin on – empimättä hän julistaa, ettei ihmiselämä ole minkään arvoista ilman rakkautta ja että vain ensi silmäyksellä syttyvä, sielunkumppanuudelle perustuva puhdas rakkaus voi ihmisen pelastaa.

Olen viettänyt antoisia hetkiä Ehrnroothin aiempien teosten parissa. Äly, into ja kapina siivittävät hänen kirjoituksiaan, joista kullekin hän tuntuu etsivän oman muotonsa – ainakin tutkimus, kritiikki, essee, aikalaispuheenvuoro ja romaani kuuluvat tähän mennessä Ehrnroothin lajeihin.

Lähemmäksi kuin lähelle on alaotsikkonsa mukaan kertomus. Tällä kertomuksella on myös todellisuuspohjaa, ainakin mikäli kirjailijaa on uskominen: alkusanoissa Ehrnrooth kertoo saattaneensa vihdoin paperille jo kuolleen ystävänsä Paulin kokeman rakkauden. Mukaan lienee otettu jotakin itsekin koettua, sillä monet Paulin elämän yksityiskohdat käyvät yksiin Ehrnroothin aiemmissa kirjoissa omasta elämästään kertomiensa yksityiskohtien kanssa.

Teoksen Lähemmäksi kuin lähelle kaksi ensimmäistä osaa, ”Valintasi perusteet” ja ”Rakkauden periaate”, käsittävät Paulin, suomalaisen tutkijan, kirjailijan ja maratoonarin, rakkauskirjeen Imanille, puoliksi libanonilaissyntyiselle juoksutoverille. Jo ensi riveiltä käy ilmi, että kyseessä on kolmiodraama: Paul ja Iman ovat yhteisten maratonharjoitusten aikana tulleet toisilleen läheisempääkin läheisemmiksi, eikä Paul nyt voi hyväksyä sitä, että Iman kääntää selkänsä tälle lahjalle ja jatkaa eteenpäin aviomiehensä Eeron kera.

Kirjemuodosta huolimatta Ehrnroothin tyyli tuo kahdessa ensimmäisessä osassa mieleen paikoin uskonvarmuuden saavuttaneen saarnan, paikoin narsistin ripin pikemminkin kuin intiimin, rakastetulle suunnatun puheen. Kirje sisältää myös filosofisia väitteitä ihmisenä olemisesta: meissä asuu ensimmäinen ihminen, joka suorittaa elämää, sekä toinen ihminen, joka kaihoaa tuonpuoleiseen; meissä viriää horisontaalisia tunteita, joiden myötä intoudumme jatkamaan sukua, sekä vertikaalisia tunteita, joiden myötä kurotamme korkeuksiin ja syvyyksiin. Myös rakkaus jäsentyy tällaisen Platonin järjestelmää muistuttavan kahden tason mallin avulla: on kodin lämmössä sovinnaisia tapoja vaalivien perherakkautta sekä yhteisessä sielunmaisemassa jumalallisia totuuksia tutkailevien taivaallista rakkautta.

Haastaen,
kriitikko

Kirjan filosofinen ote saa ainakin minut myös haastamaan sen filosofisella tasolla – paitsi haastelemaan rakkaudesta Paulin kanssa, myös haraamaan kirjan etiikan kannalta arveluttavalta tuntuvaa rakkauskäsitystä vastaan.

Ensimmäinen kiistakysymys koskee käsitystä rakkaudesta kahden samanlaisen vetovoimana. Läpi koko teoksen Paul viehättyy siitä, mikä Imanissa on hänen itsensä kaltaista, sen sijaan että hän ihmettelisi toista erilaisena, itseensä palautumattomana. ”Sinä ja minä, me olemme siis kaksoset, melkein samannäköiset ja sieluiltamme kaltaiset”, Paul toteaa toiveikkaasti. Mutta entä kun paljastuu, että Imanilla onkin oma tahto? Eikö Paul tällöin koeta hyvinkin tuomitsevin sanakääntein palauttaa naisen samanmielisyyden tilaan kanssaan?

Kiistanalaista on myös rakentaa lihallisuuden ja henkisyyden välille hierarkiaa. Paulin mukaan urheillessa hengen on tarkoitus kurottaa aineen rajojen yli ja rakkaudessa lempivien on tarkoitus kohdata ihmisyyden rajojen ulkopuolella. ”Maallinen halu häviää taivaalliselle kaipaukselle, henki voittaa materian, puhdas rakkaus kukistaa lihallisen intohimon”, hän maalailee. Mutta miksi seksuaalisuus olisi moraalitonta aluetta tai lihalliset himot tekisivät rakkaudesta alhaisen? Miksei elää ja toimia kokonaisena, arvostaen sekä henkisiä että lihallisia ihmisenä olemisen ulottuvuuksia?

Kolmas kysymyksiä nostattava piirre kirjan rakkauskäsityksessä koskee ajatusta sielunsisaruudesta tai -veljeydestä. Paul nimittäin uskoo, että Luoja on luonut tasaparit ja että Iman on hänelle Se Ainoa Oikea. ”Sopivaa seuraa etsinyt vaeltaja oli tullut perille. Paras kaveri oli löytynyt”, hän virkkaa vankkumattomana. Mutta eikö rakkaudessa ole kyse paitsi tunteenpalosta myös valinnasta ja tätä kautta vastuusta: juuri sinut olen valinnut rakastettavakseni? Eikö rakkaus kestääkseen edellytä kohtaloon uskomisen sijaan rakkauden tekoja?

Näiden rakastavaisten välisen etiikan kannalta ongelmallisten juonteiden lisäksi minussa herättää vastarintaa kertojan dogmaattisuus. Todellakin, fundamentalistin tavoin Paul tietää vuorenvarmasti mitä puhdas rakkaus on, ja myös että juuri hänen rakkautensa on tätä taivaallista lajia. Imanin ja Eeron tunnesidettä Paul luonnehtii perherakkaudeksi, jolla ei ole hänen silmissään juuri arvoa: ”Katsokaa heidän imelää kiemurteluaan teeskennellyn rakkauden koukussa! He eivät ole valmiita kohtaamaan ihmisyyttä koko syvyydessään, eivät itsessään eivätkä toisissa ihmisissä. He ovat Vapahtajan vihollisia.”

Voimme nähdäkseni arvioida rakastavaisten välisten sanojen ja tekojen hedelmällisyyttä etiikan kannalta, kuten olen tehnyt Paulin kuvaaman rakkauden suhteen, mutta voimmeko arvioida toisten ihmisten rakkauden aitoutta tai syvyyttä, kuten Paul tekee Imanin ja Eeron välisen rakkauden suhteen? Ja voiko toista syyttää siksi, ettei tämä sano kyllä jollekin rakkaudelle?

Paul ei ole rakkauskäsityksensä kanssa yksin. Ajatukset siitä, että rakkaus perustuu rakastavaisten samankaltaisuudelle, että rakkaudessa on kyse ennen kaikkea henkisestä hankkeesta, ja että jokaiselle on olemassa se ainoa oikea, tulevat vastaan länsimaisessa filosofisessa ja kaunokirjallisessa perinteessä tiuhaan, muun muassa Platonin rakkautta käsittelevissä teoksissa, romantiikan ajan runoilijoiden lyriikassa ja viime vuosikymmenien romanttisessa viihdekirjallisuudessa.

Mutta eikö meidän tulisi jo kyetä hahmottelemaan uusia ideaaleja naisen ja miehen väliselle rakkaussuhteelle vanhojen, sukupuolieron etiikan kannalta usein kyseenalaisten ajatusratojen toistamisen sijaan?

Keskikesällä julkaistussa kolumnissaan Ehrnrooth julistaa ja juhlii, ettei käsityksemme rakkaudesta ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään (HS 20.6.2008). En osallistu hänen julistukseensa. Vaikka tietyt ideat toistuisivatkin rakkauskuvauksissa väsyksiin asti, nähdäkseni käsitykset rakkaudesta ovat silti vaihdelleet muun muassa kokijan aikakauden, kulttuuripiirin, uskonnon tai vaikkapa iän mukaan. En myöskään osallistu hänen juhliinsa. Vaikka rakkauskuvauksissa toistuvissa ideoissa lienee paljon osuvaa, nähdäkseni meidän tulisi myös koettaa ajatella rakkautta uudelleen, toisin.

Toiveikkaana,
lukija

Jari Ehrnroothin kirjan voima ja kiinnostavuus ei siis ole siinä, että se hahmottelisi uudenlaista ymmärrystä naisen ja miehen välisestä suhteesta. Sen sijaan voimaa ja kiinnostavuutta on sen päähenkilön kokemuksien väkevyydessä ynnä siinä vilpittömyydessä, jolla kirjailija paneutuu näiden kuvaamiseen.

Antaumuksellisuuden ohella kirjan parasta antia on sen kolmas osa nimeltä ”Toinen ihminen”, jossa kirjailija viimein antaa puhujansa raueta saarnaamasta ja ripittäytymästä – ainakin minun huojennuksekseni. Tässä viimeisessä osassa Paul kertoo koetuksesta, johon hänen aiemmin kuvaamansa vetoharjoitukset, hapenottoharjoitukset ja pitkät kiihtyvät lenkit ovat tähdänneet – Rotterdamin maratonista. Lukija saa ensin hengästyä Paulin rinnalla kestävyysjuoksukuvausta lukiessaan ja sitten heti huohottaa rakastelukohtauksen äärellä, kun Paul ja Iman viimein, ennen lopullista eroaan, todellakin yhtyvät hetkellisesti toisiinsa.

Kuten sanottu, olen nauttinut Jari Ehrnroothin aiemmista teoksista, etenkin romaanista Deserton pyörre sekä esseestä Intiaaninunta. Muunnelmia Danten kiertotiellä. Kertomus Lähemmäksi kuin lähelle jatkaa samojen teemojen parissa kuin varhaisemmat teokset. Keskiössä ovat edelleen yksinäisyys ja mahdollisuudet sen voittamiseksi sekä tuonpuoleinen ja haaveet sen tavoittamiseksi. Viimeisimpään kirjaan ilmestyneiden käännyttävien äänenpainojen sijaan minulle ovat mieluisampia kyselevät, kyseenalaistavat sävyt – ne kirjoitukset, joissa kirjailija tulkintakehykset kohdatessaan murtaa raamit ja leikkii ajatustensa kanssa päästämättä niitä kouluun. Kutsuisipa Ehrnrooth minua vielä joskus mukaan tämäntapaiseen ajatuksenjuoksuun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto