Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tällainen on Faustin arki

Juha Siro, 26.7.2002
Jarmo Herkman: Pirunpostia s., Kullervo Kustannusosakeyhtiö 2002

Jarmo Herkman aloittaa toisen kokoelmansa kirjallisuuden ja musiikin klassisella Faust-teemalla: ’Varoitus: Mefisto ei itse ota yhteyttä.’ Jatkossa kirjalliset viitteet jäävät vähemmälle, mutta musiikki kulkee runojen mukana koko teoksen mitan.

Herkmanin runoissa musiikki on soittimia, säveltäjien nimiä ja nuottipaperia. Korvin kuultavaa ja auditiivista runoa hän ei kirjoita. Bach, Mozart ja Beethoven on alistettu palvelemaan arjeksi taipuvan filosofian päämääriä tai oman mielentilan kuvia.

Vaikka Herkman aloittaa ylevästi, hän tuo tekstinsä heti päivän tasolle: ’Tällainen on Faustin arki: / hän on keski-ikäinen, melkein ylipainoinen / tutkimusprojekti jonka tulokset on julkaistu / hänen silmissään.’ Jatkossa runon minä asettuu tietokoneen taakse ja yrittää taivuttaa elämän numeroiksi ja kirjaimiksi. Tässä ei ole mitään uutta. On hyvä, että kirjoittaja malttaa jättää kirjoittamisesta kirjoittamisen vain maininnaksi pariin runoon. Kirjan ensimmäinen osasto on prologimainen minän esittely, jonka ’kallonkokoisessa oopperassa aika on vangittua sähköä.’ Ruuhkajunissa kuljetetaan ruumiita aamuin illoin edestakaisin.

Jatkossa Herkmanin teksti pohtii uskontoa, elämää sekä kuolemaa ja hän päättelee itsensä ohella filosofit huijareiksi. Kokoelman runoihin mahtuu vilaus yhteiskuntaa, Minä seisoo kynttilä kädessä ja laulaa Maammelaulua tai tekee punnittuja havaintoja kahvilan jonossa. Kovin lähelle toista ihmistä hän ei runoissaan halua. Ihmissuhteiden verkot jäävät kokematta. Musiikki on runoilijan rakastettu. Schubertin sävelten tahtoon hän saattaa kasvattaa lapsia ja heidän kaltaisiaan, mutta itse hän pettää säveltäjän: ’Sanon tämän nyt suoraan: minulla on toinen. Sinä / olet muuttunut sanaksi.’

Paikoin runoissa on liikaa pinnistystä ja assosiaatiot törmäilevät toisiinsa kulmikkaasti. Tekstin oma ääni hukkuu välillä. Runoissa saattaa havaita kaikuja jo kirjoitetuista tekstimaailmoista. Kun tekstinsä kanssa on ehdoton, voi kalutustakin luusta puristaa rivejä, jotka jättävät tuoreita muistijälkiä lukijan mieleen. Kun Herkman antaa säkeidensä kulkea vapaasti ja kevyesti kuin hengitys, näin tapahtuu: ’Se mitä luulin äärettömyydeksi / oli äidin kampauspöydän peili. / Se mitä luulin jumalaksi / oli päiväkerhon täti.’

Parhaimmillaan Herkman on kun hänen runojensa symboliikka yltää tekstiään suuremmaksi. Itsenäinen ja uutta luova todellisuus voi kasvaa yhtä hyvin yksinkertaisista säkeistä kuin tekstin rajoja koettelevasta ilmaisusta. Vaikka kirjoittaja näkee filosofit huijareina, hän käyttää tekstissään ajattelijan otetta, joka kiteytyy usein aforistisiksi säkeiksi. Niissä on monesti raikasta oivallusta ja joskus huumorin pilkahdus: ”Älä laske keskiarvoja! / Ne tekevät merestä veden ja linnusta parven. // Älä muuraa entisiä rakastettuja muistiisi! / He kuorsaavat sängyssäsi.’

Kokoelman päättävä kolmannes oli minulle kiintoisinta antia. Viimeisen runon pitkä yhteenveto ja luomiskertomuksen kaikuja kertaava elämänkaari maistui jo luetun kertaukselta. Kokonaisuutena Herkmanin Pirunpostia jää hienosti plussan puolelle. Pintaan pulpahtelee komeita säkeitä: ’En näe näkyjä. Minulla ei ole hullun diagnoosia / mutta monen kanssa olen eri mieltä / tämän elämäksi nimetyn unen pintamateriaalista.’

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto