Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Toiseen kertaan luominen

Kari Levola, 21.2.2002
Jarmo Lindholm: Juuri näin voi kuolla s., Kullervo Kustannusosakeyhtiö 2001

Jarmo Lindholmin viimekeväinen esikoiskokoelma täyttää yllin kyllin Kiiltomadon perusajatuksen: tämä jos mikä on ansaitsemaansa huomiota vaille jäänyt kirja. Juuri näin voi kuolla on kypsästi ja rikkaasti hakeva runoteos. Siinä sisältö ja muoto haastavat runon keinojen leveällä haitarilla. Miespuhetta tai ei, puhuttelevaa runoa kuitenkin.

Jarmo Lindholmin ja nuoren Kullervo-kustannuksen yhteydessä olen kuullut käytettävän sanaa ’miesaktivismi’. Jos niin haluaa, tällaista tematiikkaa kokoelmasta löytyy. Lyriikka ei kuitenkaan jää asian alle. Runopamfletista ei ole kyse.

Kieltämättä Lindholm tapailee ehjässä kokoelmassaan aihetta, jota ei ainakaan runossa ole pahemmin kohdannut. Perheet haihtuvat historiaan kuului aikoinaan Teemu Hirvilammen kokoelman nimi. Lindholm antaa kasvot itsensä hukanneille miehille, jotka erojensa jälkeen yrittävät luoda elämäänsä uudelleen. Tai ei kasvoja, vaan kolkuttavan yöjunan ikkunasta heijastuvan peilikuvan.

Teoksen ensimmäinen osa, Seitsemän päivää, ei viittaa skandaalilehteen vaan luomiskertomukseen. Mies, joka lähtee avioliitostaan, joutuu luomaan maailmansa uudelleen. Lindholm kiertää taitavasti aiheen karikot, ei jämähdä katkeraan avioliittohelvetin tilitykseen tai äidy uuden onnen suitsutukseen vaan näyttää eroprosessia väistämättä seuraavan välitilan, irtautumisen ja leijumisen, tyhjyyden, jotka ovat monelle miehelle kohtalokkaita. Lindholmkin viittaa toistamiseen siihen, miten eilisen oluet huuhdellaan uudella pois.

Oikeastaan on hämmentävää, miten kiihkottomasti Lindholmin kokoelman miesminä
tilanteessaan on. Muropakettiperhe on jäämässä taakse ja uusi rakastajatar on vain uni. Ehkei se kuitenkaan ole välinpitämättömyyttä, vaan tarkkaakin tuijotusta tunteiden kuohan alle. Pitää keskittyä kysymyksiin, kuka minä olen ja mitä tapahtuu todella.

Uuden välitila, kun kaikki tuttu on menetetty tai siitä on luovuttu, kutsuu aistit ja ajatukset, arvojen puntarit. Maailma on uudestaan luotava, nurinperin: kun maa jalkojen alla on käynyt hauraaksi, pitää ensin luoda itselleen taivas. Lindholmin seitsemän päivän luominen on toki ironiaakin: ’…/kosmonautti kiertää maapallon/letkut selässään kymmenessä tunnissa, kahdessa./Minä en ehdi yhdessä päivässä edes ajatella maailmaa,/…

Eikä miehen uusi maailma seitsemässä päivässä synnykään. ’Ja kuudentena päivänä /hän lepäsi, /rakastajattareni./..’. Seitsemäntenä päivänä mieheen iskee tyhjyys ja ikävä. Toiseen kertaan luominen on paljon hitaampaa, kun omenassa on kaksi terävää reikää.

Kokoelman toinen osa Kasvot on alkua raskaampi. Myyttinen sekin, kaikilla mausteilla: yöjuna kolkkaa läpi pimeän ja tunnelien kyydissään kaksi rakkautta haparoivaa. Luomiskertomuksenkin se toistaa, nurinpäin myös: ’…/Ikkunan takana/ kiskot on hakattu maahan,/ alusta loppuun,/ sitten rakennettiin asemat,/ ja viimein junat keksittiin/ jotta asemilla pysähtyisi edes jokin./…

Vaikka Lindholmin kokoelman rakennelma ehkä vaatii tämän lopun synteesinomaisen vyörytyksen, pidin kiinnostavampana alkupuolen irtonaisempaa vyyhtiä. Lindholm on aistivoimainen runoilija, jonka kuvasto sykkii. Taitavasti hän
ammentaa perinteestä, yhtä hyvin saarikoskelaista sisällön dialektikkaa ja kollaasinomaista kuljetusta kuin myyttien tai raamatunlauseiden tahdistusta.
Tuloksena on omaäänistä runopuhetta, vallan lupaava esikoiskokoelma.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto