Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun ajatukset kulkevat kulkujaan

Seija Vilén, 19.12.2012
Javier Marías: Rakastumisia 436 s., Otava 2012 Kääntäjä(t): Tarja Härkönen

Rönsyileviä lauseita ja ajatuksen kepeyttä, tuuma tuumalta syventyvää pohdiskelua kuolemasta, rakkaudesta ja petollisuudesta. Espanjan tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Javier Maríasin laaja tuotanto tekee tuloaan Suomeen. Hänen 15 kirjastaan on nyt suomennettu kaksi: Valkoinen sydän (1997) ja Rakastumisia (2012).

Rakkauteen viittavasta nimestään huolimatta Rakastumisia ei ole romantiikkaa. Kirjan alkuperäinen nimi Los Enamoramientos on suomennettu kirjaimellisesti, mutta kyse ei ole rakkaudesta itsestään vaan pikemminkin sen pohdiskelusta. Mitä järjettömät hullaantumiset saavat aikaan, ja onko täydellistä rakkauden kuvaa olemassakaan?

Päähenkilö Marian kiinnostus kantakahvilassa päivittäin vierailevaa pariskuntaa kohtaan on kirjan ensimmäinen ihastus. Aamupalaa nauttivien rakastavaisten ympärille kehkeytyy monisyinen tapahtumavyyhti: mies tapetaan, päähenkilö tutustuu tämän leskeen ja rakastuu avioparin ystävään Javieriin.

Kirja on itsetutkiskelua ja samalla muiden ihmisten rakkauden katselua. Nelisataasivuisen romaanin keskiössä vilahtelevat monet teemat pakkomielteistä kuolemaan. Kertomus soljuu loppuaan kohti useaan suuntaan silmuja matkallaan heitellen. Espanjalaiselle kielelle ja kirjallisuudelle tyypilliset pitkät virkkeet nivoutuvat yhteen saumattomasti myös suomennoksessa. Käännöksessä on säilynyt Javier Maríasin tahti, eikä sitä ole turhan päiten lähdetty pilkkomaan pieniksi purupaloiksi.

Kirja on itsetutkiskelua ja samalla muiden rakkauden katselua.

Kirjailija käyttää parallelistisia tehokeinoja: hän sanoo saman asian monin sanoin ja siten laajentaa alkuperäistä ajatusta. Kertoja ei tyydy vain toteamaan lakonisesti. Tämä on hyvää vastapainoa meilläpäin tutummaksi tulleelle tiivistetylle lauseelle ja selkeälle asian näyttämiselle. Näinkin voi kirjoittaa ja tällaistakin lukea, eikä se silti ole kuumapäistä säntäilyä vaan soljuvaa ja tyylikästä. Joskus teksti haarautuu kymmeneen eri suuntaan aivan kuten ajatuskin, ja lopputuloksena on hieno, pohdiskeleva romaani.

Kirjailija henkilöissään

Marías Javier kirjoittaa Mariasta ja Javierista. Lisäksi hän on valinnut ensimmäistä kertaa kirjailijanuransa aikana naisen perpektiivin, jonka kautta tarkkailee miespuolista Javieria. Vaikka kirjailijan persoonasta puhumista pyritäänkin kirja-arvioissa välttelemään ja kritiikeissä yritetään pysyä tiukasti itse tekstissä, tietoisuus kirjailijasta kirjan takana ei kuitenkaan koskaan katoa. Kirjailijan nimivalintoja ei voi sivuuttaa epäoleellisena pikkuseikkana.

Olisi mielenkiintoista tutkiskella kirjoittajaa, kertojaa ja päähenkilöä yhtenä ja samana ihmisenä Philippe Lejeunen lanseeraaman ”omaelämäkerrallisen sopimuksen” valossa. Kun tekijä, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä, kirjailija on luomiensa hahmojen kautta väistämättä osa fiktion kontekstia. Emme tietenkään voi naiivisti olettaa, että romaani perustuisi todellisen elämän tapahtumiin. Silti Marian ja Javierin keskusteluja voi kuunnella yhden ihmisen sisäisenä dialogina, vaikka he juonen puitteissa ovatkin kaksi eri henkilöhahmoa.

Heidän välistensä ristiriitojen ja keskinäisen kohtaamattomuuden kautta ilmenee, miten vähän itseämme tunnemme. Meissä jokaisessa asuu jonkinlainen petos, emmekä aina ymmärrä edes omia ajatuksiamme. Kun Maria toisinaan heittäytyy kertomaan jonkin tapahtuman hypoteettista lopputulemaa Javierin sanoin, lukija lähes unohtaa, että kyseessä on Marian mielessään kehittelemä ajatusmonologi, ei romaanin maailmassa tapahtunut asia tai Javierin varsinaiset sanat.

Javier Marías leikittelee nimillä muutoinkin. Päähenkilön sukunimi Dolz on kovin lähellä espanjankielistä dulce-sanaa. Se on makea, suloinen ja söpöläinen, kuin siirappia. Kahvilassa istuva pariskunta taas kutsuu häntä nimellä ”harkitsevainen nuori nainen”, la joven prudente, jonka suomentaja on kääntänyt runollisemmin ja siinä mielessä oivallisemmin Viisaaksi Neidoksi.

Romaani rikkoo rajoja, mutta sen esteettinen jännitys ei säry.

Hupaisa on myös romaanissa vilahtava kirjailijakarikatyyri, joka jaksaa jauhaa odottamastaan Nobelin palkinnosta. Hän on jopa opetellut ulkoa, mitä sanoisi Kaarle Kustaalle ruotsiksi. Javier Maríasia itseään on veikattu Nobel-palkintoehdokkaaksi, joten aivan sattumalta ei liene tämäkään sivuhahmo syntynyt.

Rakastumisia valittiin kotimaassaan muun muassa Premio Nacional de Literatura -kirjallisuuskilpailun voittajaksi, mutta kirjailija kieltäytyi vastaanottamasta palkintosummaa. Tätä päätöstä on kehuttu poliittiseksi teoksi ja eettiseksi kannanotoksi. Toisaalta sitä on myös kritisoitu tölväisyksi, jollaiseen on varaa vain kaupallisesti hyvin menestyvällä kirjailijalla.

Arvostuksensa kirja on kuitenkin ansainnut. Hienovarainen metafiktiivisyys ja viittaukset kirjan ulkopuoliseen todellisuuteen tekevät romaanista mielenkiintoisella tavalla rajoja rikkovan särkemättä kuitenkaan sen esteettistä jännitettä.

Mitä siinä tapahtuu?

Murhatarinaksi Rakastumisia on varsin filosofoiva. Se on pikemminkin metafyysinen opus, joka on kietaistu rakastumisten käärepaperiin. Syyllisen kiinniottaminen tai rakkauden saavuttaminen ei ole pääasia vaan keskiöön nousee ihmiselämä kokonaisuudessaan, sen petollisuus ja tyhjänpäiväisyys. Tai kenties on harhaanjohtavaa edes puhua keskiöstä? Kirja, kuten elämäkin, tunnustaa sen tosiasian, ettemme lopultakaan tunne kunnolla toisiamme, itseämme tai elämämme kulkua, emmekä näin ollen voi asettaa yhtä toisen sijaan tapahtumien kuvitteelliseen keskiöön.

Juoni tällä kirjalla kuitenkin on. Jo ensimmäisellä rivillä päähenkilö kertoo, että hänen kahvilassa seuraamansa pariskunnan toinen osapuoli tulee katoamaan tarinasta: ”Kun viimeisen kerran näin Miguel Desvernin, tai Devernen, myös hänen vaimonsa Luisa näki hänet viimeisen kerran, mikä oli kieltämättä aika outoa ja ehkä epäoikeudenmukaistakin, sillä tämä oli sentään vaimo, kun minua hän ei sen sijaan tuntenut ollenkaan eikä koskaan vaihtanut sanaa kanssani.”

Seuraavassa virkkeessä paljastetaan, että Deverne murhataan. Sitten ratkotaan, kuka murhasi ja miksi, ja kuinka se tapahtui. Siinä tarina lyhykäisyydessään, ja sen päällä kolmiodraama rakkaudessa.

Päähenkilön arki tuntuu tylsältä ja sisällyksettömältä, eikä hänellä oikeastaan ole omaa elämää. Javier Marías onkin luonnehtinut protagonistejaan ihmisiksi, jotka luopuvat omasta äänestään. Rakastumisissa minäkertoja on kustannustoimittaja, jonka tehtävä on editoida epämiellyttävien kirjailijoiden tekstejä.

Kenties Maria Dolzen sivullisuuden ja oman elämän puuttumisen vuoksi kirja ei onnistu koskettamaan tunnetasolla. Pohdiskelut eivät värisytä sydänkarvoja tai saa ihoa nyppyrälle. Mutta se ei taida olla tarkoituskaan. Rakastumisten perusväri ei ole hehkuvanpunainen, itkunsyvä tai edes kypsän pinkki. Se on pikemminkin ajatuksista helmenharmaa.

Lukijaa ei koskaan päästetä rakastumaan romaanin minäkertojan halun ja rakkauden kohteeseen, Javieriin. Meidänkin on tyydyttävä tarkastelemaan rakkautta ulkopuolisin silmin. Tämä erottaa Rakastumiset tavallisesta rakkausromaanista. Tavoiteltu tunnetila on jotain aivan muuta.
Juoni ei ole pääasia
Tarinoissa merkityksellisiä ovat niiden luomat ajatukset:

”Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikeat tapaukset, ja voimme ottaa ne paremmin huomioon.”

Javier Marías on työskennellyt myös kääntäjänä. Tämä muistuu mieleen, kun romaanin Javier pohtii sanaa enamoramiento. Hänen mukaansa espanjassa sitä käytetään sujuvasti, mutta kaikissa kielissä sitä ei ole edes olemassa. Tai no, ehkä kuitenkin saksassa ja suomessa, ja ainakin ranskassa. Mutta englannissa ei ainakaan. Onko se substantiivi, käsite? Vai adjektiivi, kenties tila? Rakastuminen on eri asia kuin rakkaus, jonka voi joskus korvata tottumus ja hellyys. Rakastumiseen sisältyy heikkous toisen edessä. Jotain, joka estää meitä olemasta objektiivisia.

Rakastumisten alkusivuilta luin myös osuvimman määritelmän rakkaudesta, johon olen pitkään aikaan törmännyt: ”[J]otkut ihmiset saavat meidät nauramaan ihan tahtomattaan, ihan vain siksi että he tekevät meidät onnellisiksi läsnäolollaan emmekä me niin ollen tarvitse erityisempää syytä siihen että meitä naurattaa, riittää että me näemme heidät, vaikka he eivät sanoisi mitään ihmeellistä vaan päinvastoin puhuisivat tieten tahtoen hölmöjä ja kertoisivat tyhmiä vitsejä, jotka yhtä kaikki aina vain jaksavat huvittaa meitä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto