Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko runous "ajatusten ulkoilualue"?

Seppo Järvinen, 4.7.2003
Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata s., Savukeidas 2003

Porilainen valtiotieteen maisteri Jenni Haukio voitti Runo-Kaarina -kilpailun vuonna 1999. Kirjailijoita tulee kilpailujen kautta tai sitten ei. Lieneekö tässä kirjallisuudentutkimuksen eldoradossa vielä kukaan keksinyt vääntää gradua puhkivaietuista kirjoituskilpailujen voittajista?

Se, tuleeko kirjoittajasta ammattikirjailija, on riippuvainen varsin monista ennalta-arvaamattomista muuttujista. Määrä ei aina takaa laatua. Vuosi ja kirja -tahti tappaa kirjailijan kuin kirjailijan; tekstiautomaattien värityskirjoja ja samojen kaavojen työstäjiä on perin ikävä lukea.

Kun kustannustoimittajalta saapuu palaute, jossa kiitellään ”taattua laatua” ja ”omaperäistä kieltä”, mutta mainitaan, että ”kokoelmasta puuttuu uudistumisen kärki”, on syytä harkita alan vaihtoa.

Paitasi on pujahtanut ylleni-kokoelma ilmestyi siis nelisen vuotta sitten. Haukiolla on ollut riittävästi aikaa uudistumiseen ja suunnan tarkistamiseen. Toinen kokoelma on varmanoloista runoa, mutta varsinaista irtiottoa ei tapahdu. Kokoelma on pehmeänoloinen ja kiltti, sen ääni ja vimma hukkuu runon estetiikkaan ja yleiseen varovaisuuteen: yön kirkuvien lintujen ääniin sekoittuu / kivikon hiljainen itku, vaille loppua jäävä runo, // elämäntarinassa kehräävä surullinen kertosäe.

Runon kliseisyys, toisiaan syövät vertaukset ja itsestäänselvyydet aiheuttavat tyhjäkäyntiä: Kun katson koskelle / näen ikään kuin tuttujen hahmojen kulkevan puistikoissa.

Toisaalla taas tiivistäminen saisi aikaan sen, että runojen ydin nousisi selvemmin esille: ajatusteni ulkoilualue, / määrittelemätön kenttä kodin, parisuhteen / ja työpaikan välillä // kuljen polkuja ristiin ja päällekkäin.

Edelläolevat huomautukset ovat kuitenkin vain reunamerkintöjä, sillä kokonaisuutena Haukion uusi kokoelma toimii rehellisenoloisena tilityksenä. Ajoittain ilmaisu on herkkää ja kaunista: kertoisit mitä tehdä / näille kirkkaina soiville kysymyksille. Herkkyyttä löytyy myös runosta, jossa tekijä kirjaa, että kuoltuani ottaisin mielelläni linnun olomuodon, / isokoskelon tai harmaahaikaran ja samalla / etuoikeuden yhteyteen, / josta ihmisenä jäi paitsi.

Meriaiheisten sarjojen ”Tule kun joelta nousee aamusavu” ja ”Kipu kivulta nousee rintaan kohina” runot ovat kokoelman vahvinta ja aidointa antia. Kyseisiä sarjoja on mahdollista verrata raumalaisrunoilija Unto Koskelan säkeisiin. Meren rytmi, suolan kirpeys, kolmipiikin uteliaisuus – juuri näissä havainnoissa Haukio on omimmillaan rytmin ja kuvan taitajana.

Nasevimmillaan runo päättyy aforistiseen tihentymään: Olen oppinut parkitsemaan kalannahkaa, / pajunkuorilla ja paljailla käsilläni // uinut yhä syvemmälle näihin vesiin. Ilolla on pantava merkille Haukion terve urbaanisuuden kritiikki: eläimet ovat leimautuneet ihmisiin niin pahasti / että // kuvittelevat niitä lemmikeikseen.

Jos Haukio kirjoittaa tunteella rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta, se tuskin on haitaksi arktisen nihilismin vastalääkkeenä: Koluan sinut läpi yhtä nopeasti / kuin lapsi lelulaatikon. Nopeasti on Haukion kokoelmakin luettu, mutta jälkimaku viipyilee pitkään, kokoelman eduksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto