Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: "Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?"

Johanna Venho, 15.8.2001
Joel Lehtonen: Lintukoto s., SKS 2001

Joel Lehtonen (1881 – 1934) tunnetaan parhaiten Putkinotkon ja savolaisen maiseman kuvaajana. Nyt SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa yhteisniteenä ilmestyneet Lintukoto ja runokokoelma Jäähyväiset Lintukodolle ovat Lehtosen viimeisten vuosien tuotantoa. Runoteos jäi kirjailijan viimeiseksi ja julkaistiin postuumina hänen kuoltuaan. ”Kesänheleä mutta syystietoinen proosarunoelma ja marraskolea runokokoelma yhtenä niteenä”, mainostaa kirjan kansi Joel Lehtosta mukailevaan tyyliin.

Lintukoto on runollisena läikkyvää tekstiä, kuten kauneudenpalvoja Lehtosen kieli järjestään on. Se on kokoelma lastuja, tuokiokuvia, päiväkirjanomaisia pohdiskeluja hämäläisen kesäsaaren elämästä. Levoton maailmanmatkaaja-Lehtonen ei pelännyt muutoksia ja vaihdoksia elämässään. Vuonna 1922 hän oli myynyt Savossa Säämingissä omistamansa Inhan pientilan, kirjojensa Putkinotkon esikuvan. Vuonna 1924 hän osti itselleen kesäpaikan Hämeestä: Vanajaveden Pienestä Vohlisaaresta. Saaren omistanut kalastaja oli äskettäin kuollut (tuupertunut saunansa lauteille, vihta vieressään). Lehtonen nimitti paikan Lintukodoksi ja vietti siellä useita kesiä. Näitten kesien tunnelmia hän kuvaa Lintukodon kertomuksissa, jotka on kirjoitettu kesällä 1928 ja julkaistu keväällä 1929.

”Yhdeltä osalta Lintukoto on suomalaisen kesänvieton historiaa, kertomus ensimmäisen polven kaupunkilaisesta suvisen luonnon helmassa, kaukana kavala maailma”, Pekka Tarkka kirjoittaa kirjan esipuheessa. Lehtonen näyttää alunpitäen hakeneen saaren elämältä samaa kuin nykysuomalaiset kesäpaikoiltaan: rauhaa. Vähä-Vohlin ostamisen aikoja hän kuvaa näin: ”Erakkomajakseni tätä olin ajatellut”, ja: ”- – – silloin, silloin kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, – estänyt tähyämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan – tyrkyttää meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän itse-etsinnällemme tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei saavuteta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita.” Ajatukset voisi kuvitella nykypäivään, lomalla ruuhka-Suomesta pois hurruuttavan mökkisuomalaisen mieleen.

Luonnon tarkkailija

Vaikka Lehtonen puolustaa Lintukodon rauhaa (”Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? — Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä!”), ei hän vietä saarella hiljaiseloa. ”Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse mitään ulkopolitiikkaa!” Lintukodon elämä on Lehtoselle valpasta tarkkailua ja ajattelua. Kirjoitelmat ovat havaintoja saaren elämästä; ennen kaikkea tarkkailun kohteena ovat eläimet. Kuten usein Lehtosen muussakin tuotannossa, eläimet muuttuvat myös vertauskuviksi, joitten kautta tarkastellaan inhimillisiä ominaisuuksia hyvässä ja pahassa. Vaatimaton, mutta urhea Matti-kukko on Lehtoselle kuin aurinko, jonka ympärillä Lintukodon elämä pyörii. Kukon muotokuvassa hän piirtää suomalaisen sankarin, pinnalta ehkä rispaantuneen mutta sisältä rautaisen.

Lehtonen tarkastelee eläimiä – kukkoa ja kanoja, muurahaisia, lemmikiksi ryöstämäänsä tiiranpoikasta – tiedemiehen hellittämättömällä uteliaisuudella. Mitään auvon ja rauhan ylistystä ei Lintukodon elämästä piirry. Pikemminkin se olemassaolon taistelu, paini maailman kanssa, jota Lehtonen itse on ikänsä käynyt, näyttäytyy hänelle myös luonnossa. Eläminen jopa Lintukodossa on jatkuvaa taistelua henkiinjäämisestä. Ei siis mitään idylliä!

Kauneus ja leikki

Joel Lehtosen reuma paheni vanhemmiten, ja sairaus söi elämänvoimaa. Mustia syövereitä vastaan mies kamppailee Lintukodon merkinnöissä vähän väliä; pimeä ja valo vuorottelevat. ”Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä…”

Vaikka lukija tietää Lehtosen elämän päättyneen itsemurhaan (kuolinsyy: ”melancholia”), Lintukodon kirjoituksissa nousee kuitenkin päällimmäiseksi aina kauneudenrakastaja-Lehtonen. Hän herää masentuneesta yöstä varhaiseen kesäaamuun ja lumoutuu yhä uudestaan sen henkeäsalpaavasta näystä. ”Oi ihanuutta! Kuin astuisi ulos paradiisiin! Suvi säteilee, päilyy ympärillä. — Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on ihmeellisen sinistä!”

Kauneus ja leikki nousevat Lintukodossa päällimmäisiksi syiksi, jonka takia elämää vielä kannattaa jatkaa. ”Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis”, Lehtonen kirjoittaa, ja sama ajatus toistuu eri muodoissa, eri valaistuksissa, kautta koko kirjan. Savon kuvaaja Lehtonen maalaa nyt hämäläistä järviluontoa. Lehtosta on kutsuttu impressionistiseksi silmän runoilijaksi – värit hehkuvat tekstissä.

Näistä ”päiväkirjan lehdistä” mieleenpainuvimpia on – ainakin jokaiselle saunan rakastajalle – Lehtosen kuvaus Lintukodon mustasta, vanhasta saunasta. Hän nimittää sitä arabiankielisellä sanalla ”hammam”. Siellä kylpiessään hän yltyy muistelemaan maailmanmatkojaan ja ennen kaikkea saunoja maailman eri kolkissa.

”Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis”

Jäähyväiset Lintukodolle -runokokoelman runot on kirjoitettu kauttaaltaan samaan jambimittaan, nelirivisiksi säkeistöiksi. Vaikka samana jatkuva rytmi alkaa kokoelman loppupuolta kohden vähän puuduttaa, runoissa puhaltava masennuksen ja toivon ristiveto säväyttää. Lehtosen tunnetuimmat säkeet löytyvät tästä kokoelmasta – ruiskukka symboloi hänelle romantiikan sinistä kukkaa, ja perusluonnettaan kirjailija kuvaa näin: ”Mies pellolla toivoo, että/ ruis varhain tuleentuis…/ Ruiskukka minulle aina/ oli rakkaampi kuin ruis.”

Vaikka runoissa on paljon masentuneita ja katkeriakin sävyjä, ne on nähty etäännytyksen tai itseironian läpi. Usein mainittu Lehtosen ”rabelaismainen elämänilo” löytyy siksi tästäkin kokoelmasta, rivien välistä tai riveiltä. Lähestyvän kuoleman edessä runoilija parahtaa: ”Oi, tahtoisin vieläkin elää! / Maan autuutta rakastan niin! / Sitä rakastan niinkuin köyhä,/ joka pyrkii rikkauksiin.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto