Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Toivon ja epätoivon ambulanssi

Eeva Salonius, 7.4.2008
Johan Harstad: Ambulanssi (Ambulanse) s., Gummerus 2008 Kääntäjä(t): Katriina Huttunen

Nuori norjalaiskirjailija Johan Harstad (s. 1979) nousi Pohjoismaissa suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2005 huumoria ja inhimillistä tragediaa kerronnassaan yhdistävällä romaanillaan Buzz Aldrin, hvor ble det av dej alt mylderet? (suom. nimellä Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito, Gummerus, 2007). Kiitetyn ensimmäisen suomennoksen suuri menestys kasaa odotuksia myös Harstadin toiselle suomennokselle, novellikokoelmalle Ambulanssi (Ambulanse), jonka Harstad tosin on kirjoittanut jo vuonna 2002. Harstad pohtii Ambulanssissa samoja teemoja kuin Buzz Aldrinissa: nykymaailman yksilölle asettamia odotuksia ja tämän rajallista kykyä suoriutua näistä odotuksista. Ensisuomennokseen verrattuna Ambulanssin maailma on kuitenkin vielä hiukan raaempi, hiukan kovempi ja hiukan mustempi.

Ambulanssin keskiössä ovat eri ikäiset ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat kaupunkilaiset, jotka kaikki ovat jollain tapaa pudonneet tai haluavat pudota pois nyky-yhteiskunnan oravanpyörästä. Kaupunkilaiset heräävät aamulla, lähtevät töihinsä, pääsevät töistä, hoitavat kotiaskareita, lapsia ja mielenterveyttään, nukkuvat yönsä levottomasti tai valvovat ne läpi pelaten televisiopelejä, kunnes aamulla on jälleen edessä yksi täysin samanlainen päivä. Yksittäisen päivän kiertokulku assosioituu novelleissa kokonaisen elämän kiertokulkuun.

Yksinäisyys, kuolema, yksipuolinen rakkaus ja kommunikoinnin vaikeus ovat teemoja, joiden ympärillä novellikokoelma liikkuu. Ambulanssi käsittelee myös ihmisen sietokykyä. Kuinka paljon kaaosta pystyy kestämään, ennen kuin antaa periksi ja kaatuu? Teemat ovat tummia, eikä Ambulanssin huumori ole yhtä ilmeistä kuin Buzz Aldrinissa. Se on mustaa ja kätkeytyy ennen kaikkea absurdeihin tilanteisiin. Ambulanssi lunastaa kuitenkin helposti edeltäjänsä asettamat odotukset, sillä se on hyvin kerrottu ja kirjoitettu, nopealukuinen tarinakokoelma, joka pitää otteessaan.

“Siinä sinulla on Vietnam, tunne ettei mistään tullut mitään”

Ambulanssi koostuu 11 novellista, joissa jokaisessa on eri minäkertoja. Kertojat ovat kaikki miehiä: mm. syrjäänvetäytyvä taidehistorian opiskelija, rakkautta etsivä haudankaivaja, omantunnon tuskista kärsivä turvattomien turvatyynyjen keksijä, öitään valvova yksinäinen vanhempi mies, liikuntatunteja inhoava koulupoika, potilaaseensa turvautuva psykiatri ja perheellinen ambulanssikuski. Henkilögalleria on värikäs, mutta Harstad ei piirrä kovin syvälle luotaavia ihmiskuvia. Novellikokoelman henkilöhahmot jäävät monesti turhan etäisiksi ja jättävät avoimiksi liian hämmentäviä kysymyksiä.

Selkeämpi kuva lukijalle piirtyy sen sijaan pohjoismaisesta nyky-yhteiskunnasta, joka on vahvana läsnä jokaisessa novellissa. Ambulanssin minäkertojilla ei mene mitenkään erityisen huonosti. Heillä on työpaikat, asunnot, perheet ja ystäviäkin ympärillä. Silti he ovat valmiita antamaan periksi millä hetkellä tahansa. Harstad ei selittele syitä henkilöhahmojensa käyttäytymisen taustalla vaan tyytyy vain näyttämään lukijalle sen, minkä jokainen voi todeta katsomalla ympärilleen tai lukemalla sanomalehtiä: ihmiset eivät voi hyvin. Työuupumus, mielenterveysongelmat, vieraantuneisuus, yksinäisyys, anoreksia, vanhuus ja jopa maailmanlopun pelko ovat elementtejä, joiden keskellä henkilöhahmot elävät.

Harstadin maailmankuvasta, hänen näkemänsä maailman mielettömyydestä kertoo osuvasti novelli “airbag”, jossa minäkertoja työskentelee tappajaturvaturvatyynyjä valmistavassa firmassa. Ajatus, josta novelli lähtee liikkeelle, on täysin absurdi: autokolareihin joutuvat ihmiset ehtivät tajuta olevansa sittenkin hengissä, kunnes väärin toimiva turvatyyny laukeaa ja tappaa heidät sekunnin murto-osassa. Airmergency™-turvatyynyfirman koko henkilökunta tietää turvatyynyjen toimimattomuudesta mutta valehtelee hymyssä suin myyntilukujen kasvattamiseksi. Tärkeitä ovat menestys ja ura. Niiden eteen ollaan valmiita tekemään mitä tahansa, ja ihmisarvo mitataan myyntiluvuissa.

Tällaisessa mielivaltaisessa maailmassa ihmiset eivät pärjää. Novellissa “yleiskuva” minäkertoja joutuu tekemään itselleen listoja selviytyäkseen: “Pese koira suolavedellä kirppujen häätämiseksi. Imuroi paikat joihin on vaikea päästä. Pese ikkunat. Lannoita kukkapenkit. Laske jälkiverot. Pese, tuuleta ja pane pois talvivaatteet.” Listat alkavat tavallisten arkiaskareiden luetteloimisesta mutta muuttavat pian sävyään. Kertoja alkaa novellin edetessä varautua kuolemaan, luonnonkatastrofeihin ja maailmanloppuun. Kertojan elämässä ei ole tilaa minkäänlaisille yllätyksille eikä myöskään positiivisuudelle.

Novellia lukiessa herää ajatus, että tämä on Harstadin tapa ottaa kantaa esim. siihen, miten mediassa uutisoidaan ilmastonmuutoksesta tai ydinsodan uhkasta. Ihmisiä pelotellaan hysteerisyyden partaalle. Lehdet, uutiset ja ajankohtaisohjelmat antavat ymmärtää, että maailmanloppu on vääjäämättä edessä eikä siihen mene kuin muutama hassu vuosikymmen.

Toisenlaisesta selviytymisen pelosta on kyse novellissa “kloori”, jossa nuori koulupoika uskoo, ettei hänellä ole tulevaisuutta. Minäkertoja pelkää, etteivät hänen omat kykynsä riitä pärjäämään koulun ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten keskellä. Hän väsyy siihen, ettei hän osaa. Kuin vastalauseena kaikelle tälle, hän päättää rakastua anoreksiaa sairastavaan luokkatoveriinsa.

Apua ongelmiin ei tunnu olevan saatavilla. Novellissa “vietnam. torstai” kertojana on psykologi, joka käy keskustelua internetissä täysautomaattisen verkkopsykologin, Elizan, kanssa. Itseään toistavista, monotonisista keskusteluista puuttuvat kokonaan ihmiskontakti, tunteet ja empatia. Eliza-niminen kone antaa yhtä mekaanisia vastauksia kuin minäkertoja itsekin vastaanotollaan omille potilailleen. Novelli voidaankin lukea kritiikkinä sille, miten ja minkälaista apua yhteiskunta tarjoaa apua tarvitseville: apu on vääränlaista tai sitä ei ole ollenkaan saatavilla. Vieraantumisen ja yksinäisyyden keskellä ihmiskontaktia haetaan internetistä, television chattifoorumeista ja lehtien treffipalstoilta.

Vakavien teemojen äärellä Harstad ei unohda huumoria eikä koomisia mielleyhtymiä. Vietnam on sana, joka tarkoittaa kaikkea, mikä on mennyt pieleen: “Vietnamin pitäisi mieluummin olla adjektiivi. Sen pitäisi merkitä pohjatonta surua. Sen pitäisi merkitä mittasuhteiltaan sellaista surua ettei siitä toivu koskaan. Mutta sekään ei ole mahdollista, sillä jopa sanana Vietnam on tuhottu, loppuun kulunut. Se on alkanut merkitä Chuck Norrisia. Oliver Stonen trilogioita. Se merkitsee pienen budjetin elokuvia joiden puolivälissä nukahdat, Marvel Comicsin vanhoja sarjakuvalehtiä.”

Ambulanssin novellit nivoutuvat tosiinsa ehkä hieman ennalta arvattavallakin tavalla. Kohtaamiset novellien välillä ovat rajuja ja traagisia, mutta ne toimivat myös positiivisina käännekohtina kertojien elämissä. Yhteistä kaikille novelleille ovat myös kaupunkimiljöö, muutamaan päivään ajoittuva tapahtuma-aika sekä tietenkin ambulanssi, joka ilmestyy jokaiseen novelliin ratkaisevalla hetkellä. Ambulanssi on symboliarvoltaan moninainen. Toisille se edustaa pelastusta ja apua. Yövuoroa tekevä ambulanssikuski toistaakin potilaille kuin mantraa: koita kestää, apu on tulossa. Toisille sireenien ulvonta taas kertoo elämän kiertokulusta, väistämättömästä kuolemasta. Joku ei kestä, ei jaksa odottaa, apu ei ehdi ajoissa perille. Harstadin novelleissa on toivoa, mutta ne eivät ole naiiveja: kaikille ei aina käy hyvin.

“Kymmenen sormea maassa. Tasapaino hiuksenhieno.”

Johan Harstadin Ambulanssi on kokonaisuus, jossa novellit saavat syvemmän merkityksensä toisistaan. Kuin korostaakseen, että yksittäiset novellit ovat osa suurempaa kokonaisuutta, novellien nimet on kirjoitettu pienillä kirjaimilla. Teoksen ensimmäinen novelli, “113”, on saanut nimensä Norjan yleisestä hätänumerosta.

Harstadin kerronnassa on melankolinen poljento, joka pitkälti syntyy novelleja rytmittävästä lauseiden toistosta. Tarinat etenevät lähinnä tajunnanvirtana, yksi ajatus johtaa toiseen, ja jotkut virkkeet ovat jopa sivun tai kahden mittaisia. Harstad debytoi ennen novelleihin ja proosaan siirtymistä runoilijana. Nämä kaiut näkyvät vielä selvästi Ambulanssissa, jonka kieli on parhaimmillaan lakonisen runollista, toteavaa eikä liian selittävää. Paikoin Harstad taas maalailee laveita mielenmaisemia, paikoin teksti on pikkutarkkaa kuvailua. Tyylistä toiseen siirtyminen sujuu Harstadilta kitkattomasti. Harstad hallitsee kirjallisen ilmaisun erinomaisesti.

Harstadin kerronta on tiukasti kiinni tässä päivässä. Tekstissä vilisevät mm. nykymusiikin suuret nimet Björkistä Depeche Modeen rinnan Nokian ja IKEAn kanssa. Harstad viljelee myös englanninkielisiä lauseita ja iskusanoja, jotka usein kuitenkin jäävät joko aukeamatta tai ovat liian selittelevinä tarpeettomia. Novellikokoelmasta puuttuu myös yllätyksellisyyttä. Liian monessa novellissa Harstad sanoo kaiken eikä jätä asioita juurikaan lukijan pääteltäviksi. Onneksi välillä saa kokea myös oivalluksen riemua, kun palaset loksahtelevat paikoilleen. Myös pohjoismaisuus näkyy kaikissa novelleissa. Sääennusteet ja vuodenaikojen vaihdokset kulkevat mukana tarinoissa.

Sisällöltään Ambulanssi on puhutteleva. Harstadin tulkinta nykypäivästä on terävä, ja novellit voi lukea myös yhteiskuntakriittisinä. Kirjailija ei ole kuitenkaan kyyninen eikä tuomitseva. Rakkautta ja lämpöä sopii jokaisen novellin maailmaan. Henkilöhahmojen on vain löydettävä se. Kirjan viimeinen novelli “luo” poikkeaa kaikista muista kirjan novelleista, sillä se on sävyltään kaikkein optimistisin. Iäkäs, muistojaan kertaava minäkertoja on täynnä rakkautta elettyä elämää kohtaan. Kokoelman viimeisenä novelli tuntuu jopa liiankin selittelevältä.

Harstad on itse sanonut, että hän haluaa antaa lukijoilleen toivoa ja näkee teoksensa ehdottomasti optimistisina. Asiat voivat taas alkaa sujua, jopa senkin jälkeen, kun on räjäyttänyt kokonaisen toimistorakennuksen omaan niskaansa. Kuten novellin “vi fortsätter spela rock’n’roll men vi håller på att dö” minäkertoja toteaa ollessaan kaatumaisillaan: “Mutta pysyn kuin pysynkin jaloillani. Kymmenen sormea maassa. Tasapaino hiuksenhieno.” Tasapaino on hienonhieno, mutta se säilyy.

Ambulanssin sanoma on kaksinainen samalla tavalla kuin kokoelmassa seikkaileva ambulanssikin. Vaikka maailmassa joutuu kohtaamaan ylivoimaisiltakin tuntuvia vastoinkäymisiä, on myös toivoa, jos vain jaksaa kestää ja odottaa avun saapumista. Harstad tuntuu sanovan, että elämä on täynnä kauneutta ja kauhua, toivoa ja epätoivoa, huumoria ja tragediaa. Niiden välinen raja on lähes näkymätön. Ehdottomasti aina elämä on elämisen arvoista. Lopussa jollakulla aina on syy hymyillä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto