Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Vänrikit marssivat 2000-luvulle

Outi Oja, 6.6.2007
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat. Ensimmäinen kokoelma. (Fänrik Ståls sägner. En samling av sånger). s., WSOY 2007

Juhani Lindholmin suomentama Vänrikki Stålin tarinat ilmestyi viime Runebergin päivänä 5.2.2007. Kansallisrunoilija J. L. Runebergin (1804–1877) kirjoittamat tarinat koostuvat Suomen sotaa (1808–1809) käsittelevästä kahdesta eeppisestä runokokoelmasta, joista ensimmäinen osa julkaistiin alun perin 1848 ja toinen 1860. Yli miljoonan kappaleen painoslukuihin yltäneestä klassikkoteoksesta ovat ammentaneet sekä kansanihmiset että jälkipolven kirjailijat.

Lindholmin suomennos kattaa Vänrikkien ensimmäisen kokoelman, johon kuuluvat esimerkiksi sellaiset klassikkorunot kuin Suomen kansallislaulu ”Maamme”, isänmaallista uhrivalmiutta korostava ”Sven Dufva” ja romanttissävytteinen ”Torpan tyttö”. Jo tätä taustaa vasten lukijan on helppo ymmärtää, kuinka suuren haasteen Lindholm on ottanut lähtiessään suomentamaan ennakkoluulottomasti säkeitä, jotka tuhannet suomalaiset ovat oppineet ulkoa koulussa Paavo Cajanderin nimissä kulkevasta suomennoksesta. Lindholmin tavoitteena on osoittaa, että Runebergin runot on mahdollista nähdä aikaisempaa voimakkaammin juuri runoutena eikä pelkkinä kansallisuusaatteen välikappaleina.

Vänrikeistä on etsitty isänmaallista tunnelatausta niin autonomian aikana kuin vielä talvisodan myrskyissäkin. Väinö Linna ammensi myyttisiin mittoihin kohotetuista Vänrikkien henkilöistä – usein parodisestikin – mallia Tuntemattoman sotilaansa henkilöhahmoihin. Ehkä kirjailijan oli helppo päätyä parodiseen otteeseen: Vänrikkejä lukiessa nimittäin helposti huomaa, kuinka epärealistisiin mittoihin esimerkiksi sankarikuoleman kuvaus voi teoksessa kasvaa. Näin käy mm. isänmaansa puolesta kuolevien Sven Dufvan ja Pilven veljen romanttisviritteisissä henkilöhahmoissa.

Lindholmin Vänrikki Stålin tarinat Runeberg-suomennoshistoriassa

Vänrikki Stoolin tarinoita alettiin ensimmäisen kerran suomentaa 1860-luvulla suomennosryhmässä, jonka tuloksesta on myöhemmin käytetty nimitystä komiteakäännös. Vuonna 1867 ilmestyi Tarinoiden ensimmäinen osa kahtena vihkona. Suomentajaryhmän johtajana toimi Julius Krohn (1835–1888), ja yksi sen jäsenistä oli Paavo Cajander (1846–1913). Monivuotinen työ oli ohi vuonna 1877, jolloin ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinoiden I–II täydellinen suomennos. Myöhemmin Cajander tarkisti ja editoi kyseisen version pohjalta teoksen ja julkaisi sen vuonna 1889 Kansanvalistusseuran kustantamana. Vuoden 1890 laitoksessa Cajanderia ei vielä nimetty suomentajaksi, mutta vuonna 1899 ilmestyneessä yhdennessätoista painoksessa käännös oli merkitty kokonaan hänen nimiinsä. Cajanderin työ sai kiitosta mm. Lauri Viljaselta, jonka mukaan suomentaja oli kohentanut tuntuvasti ”ensikäännöksen kielellistä arkisuutta ja rytmillistä avuttomuutta”.

Kilpaileva käännös Cajanderin nimiin pannulle suomennokselle ilmestyi 1909 Otto Mannisen (1872–1950) kynästä. Silloin juhlittiin Suomen sodan päättymisen 100-vuotisjuhlaa. Vaikka Mannisen suomennoksen kieltä ja erityisesti muotoratkaisuja kehuttiin, se ei kuitenkaan pystynyt syrjäyttämään Cajanderin suomennosta, joka oli saanut jo vankan jalansijan lukijakunnan keskuudessa.

Ns. komiteakäännöksen, Cajanderin sekä Mannisen suomennosten lisäksi Vänrikkien yksittäisistä runoista on tehty runsaasti suomennoksia. Tämä ilmenee esimerkiksi vasta ilmestyneestä Suomennoskirjallisuuden historiasta (SKS, 2007), jossa Sakari Katajamäki erittelee ”Maamme”-laulun eri suomennoksia ja mukaelmia. Niitä on hänen mukaansa ilmestynyt jo kolmatta kymmentä, ja näistä uusin on epäilemättä Juhani Lindholmin pöydältä lähtöisin. Muutenkin J. L. Runebergin teokset ja elämä ovat herättäneet viime aikoina runsaasti huomiota. Ehkä suurin syy kiinnostukseen on ollut merkkipäivä: vuonna 2004 tuli kuluneeksi 200 vuotta Runebergin syntymästä.

Runebergin juhlavuonna ilmestyi mm. SKS:n julkaisema uudelleenpainos Runebergin eeppisestä runokokoelmasta Hanna (1836), Matti Klingen massiivinen elämäkerta Poliittinen Runeberg (WSOY) sekä Teivas Oksalan monografia J. L. Runebergin Kreikka ja Rooma (SKS). Edelleen runoilija-kääntäjä Risto Ahti käänsi Runebergin varhaistuotantoon kuuluvia Idyllejä ja epigrammeja (WSOY) (Idyll och epigram), jotka ovat alun perin sisältyneet runokokoelmiin Dikter (1830) ja Dikter. Andra häftet (1833). Juhlavuoden myöhäistä satoa on myös Teivas Oksalan viime vuonna julkaisema teos Runeberg ja Vänrikki Stool 2000-luvulla (Artipictura). Se sisältää yhdeksän suomennosta Vänrikeistä ja yhdeksän juhlavuoden aikana kirjoitettua kolumnia.

Lindholmin suomennostyön lähtökohtia voi verrata Ahdin ja Oksalan töihin. Idyllejä ja epigrammeja – Runebergin romanttisia tuokiokuvia – kääntäessään Ahti irrottautui voimakkaasti lähtötekstin mitallisista ja paikoitellen jopa muodollisista ratkaisuista: hän ei esimerkiksi aina ole välittänyt lähtötekstin säemäärästä, vaan tekstin sisältö on määrännyt suomennosratkaisuja. Oksala sen sijaan on ollut kaikissa Runeberg-suomennoksissaan voimakkaasti lähtötekstin mitan kannalla mutta välttelee sanojen katkomista. Vänrikki-suomennoksiaan Oksala kutsuu eräänlaisiksi kokeiluiksi, jotka pohjaavat perinteelle. Hän kertoo karsineensa loppuheittoja ja ”kuivuneita oksia, siis häiritseviä vanhakantaisuuksia” ja suhteuttaa käännöksiään edeltäjiinsä: ”Ne säkeet, jotka ovat kelvanneet sekä Cajanderille että Manniselle, ovat yleensä kelvanneet myös minulle.”

Lindholmin Vänrikki-suomennosratkaisut voidaan sijoittaa jonnekin Ahdin ja Oksalan töiden välimaastoon. Suomennoksensa jälkipuheessa kääntäjä kertoo tavoitteeksensa ”tuottaa runoa, joka on yhtä mitallista, mutta myös yhtä kielenmukaista kuin alun perin ruotsiksi kirjoitettu, ja pyrkiä välttämään ’epärunebergilaista’ kieltä, jota ei esiinny missään muualla kuin runoudessa ja joka siksi on omiaan vieraannuttamaan lukijaa helposti lähestyttäväksi tarkoitetusta, kansanlaulunomaisesta tekstistä”. Lindholm pyrkii Oksalan tavoin väistämään sellaisia katkaistuja sanamuotoja, joihin Cajanderin ja Mannisen suomennokset päätyvät. Toisaalta Lindholm suomentaa paljon Oksalaa rohkeammin, kääntää tekstiä oikeasti nykysuomelle, siinä missä Oksala tukeutuu paljon edeltäjiinsä.

Lindholm pyrkii käyttämään suomennoksessaan paitsi nykykieltä myös Runebergin suosimaa runomittaa. Loppusoinnut on säilytetty, mikä käy ilmi esimerkiksi ”Veteraani”-runon ensimmäisestä säkeistöstä:

”Pystyyn nousi iso mies,
köyry selkä suortui.
Hämärässä nurkassaan
kummasti hän nuortui.
Vartensa kun asentoon
sotavanhus veti,
vuodet raskaat harteiltaan
karisivat heti.”

Vaikka Lindholm on lähtötekstille suhteellisen uskollinen, muotoratkaisuissa on ollut pakko ottaa joitakin vapauksia: hän on hyvin usein korvannut ruotsin runouden kielelle tyypillisen jambisen mitan suomen kieleen sopivalla trokeella, joka noudattaa kielellemme ominaista, ensimmäiselle tavulle asettuvaa sanapainoa. Jambisessa mitassa säkeen ensimmäinen tavu on painoton (esim. säe ”Ja kiskoin sinut liejusta, eikö niin”), kun taas trokeesäkeessä ensimmäinen tavu on painollinen (esim. säe ”Liki aallon tumman kaaren”). Tämä käännösratkaisu tuntuu oikealta.

Vänrikki Stoolista tuli Vänrikki Stål

Jo Lindholmin suomennoksen kansilehdellä oleva nimi Vänrikki Stålin tarinat herättää huomiota. Lähtötekstissä oleva nimi Stål on säästetty, eikä nimeä ole alettu suomalaistaa. Sama on tapahtunut myös edeltäjien Hurtti ukolle, joka kulkee Lindholmin versiossa nimellä Ukko Hurtig. Pilven veikosta on tullut Lindholmilla Pilven veli, Sven Dufvaa ei ole muutettu edeltäjien tavoin Sven Tuuvaksi.

”Maamme”-laulun suomennos on hyvä esimerkki Lindholmin suomennostyöstä, jossa kieli soljuu kauniisti ja nykylukijalle hyvin ymmärrettävästi. Ensimmäinen säkeistö kuuluu näin: ”Oi maamme, maamme, synnyinmaa, / soi, sana kaunoinen! / Ei taivaan alla kukkulaa, / ei laaksoa, ei rantaakaan / niin armasta kuin pohjoinen / maa on tää isien.” Tällaisia tutun tuttuja säkeitä lukiessa lukijalle tulee usein mieleen Cajanderin käännös vertailukohdaksi, mutta tästä huolimatta Lindholmin versio tuntuu kelvolliselta ja hyväksyttävältä.

Cajanderin ja Mannisen suomennoksille usein niin tyypilliset koukeroiset sanajärjestykset ovat lähes historiaa, kun Lindholm pääsee kääntämään. Voisi jopa sanoa, että Runebergin tekstien suomennokset lähestyvät paikoitellen muutaman askelen verran proosaa. Huolimatta kiitoksista joissakin kohdin mielestäni Cajander on tavoittanut Lindholmia paremmin lähtötekstin sävyt. Esimerkiksi Lindholm ei ole saavuttanut niin hyvin kuin Cajander ”Kuningas”- ja ”Sandels”-runoihin lähtötekstille ominaisia satiirisia ja koomisia vivahteita.

Lindholmin Vänrikki-suomennos on ehtinyt saada jo runsaasti kiitosta osakseen, sillä sille myönnettiin Yleisradion vuosittain jakama Kääntäjäkarhu-palkinto vuoden parhaasta runokäännöksestä. Kääntäjää kehuttiin erityisesti siitä, että hän on suomennoksessaan nykyaikaistanut huomattavasti Runebergin teosta ja saanut suomennoksen elämään.

Ensi vuonna on lupa odottaa Lindholmin työlle jatkoa, sillä silloin on määrä ilmestyä Vänrikki Stålin tarinoiden toinen osa, joka ilmestyi alun perin siis 1860. Pian nähdään, kuinka esimerkiksi kaikkien tuntemat ”Sotilaspoika” ja ”Porilaisten marssi” taipuvat Lindholmilta säkeiksi. Aika myös näyttää, miten Lindholmin työ jää elämään: Cajanderin nimissä kulkenut painosten kuningas on ainakin viimeiset reilut sata vuotta ollut niin voimakas, ettei sitä ole pystytty jalustaltaan horjuttamaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto