Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Essee tähtää älykkäästi ohi aiheensa

Markku Soikkeli, 9.3.2012
Johanna Venho (toim.): Mitä essee tarkoittaa 125 s., Savukeidas 2012

Jos kolme kirjailijaa käsittelee samaa aihetta, on se Suomessa ”ilmiö”. Jos samaiset kirjailijat käyttävät toistuvasti samaa ilmaisutapaa, aletaan puhua ”buumista”. Jos porukkaan lisätään vielä pari kirjoittajaa, yksi kustantaja ja kourallinen innokkaita kriitikoita, on tuloksena ”koulukunta”.

Toistaiseksi medialle on riittänyt ”esseebuumi”, mutta jonain päivänä kirjallisuushistoriassa varmasti puhutaan ”Savukeitaan koukunnasta”. Niin näkyvästi kotimaisen esseekirjallisuuden maine ja menestys on 2000-luvulla perustunut yhden pienkustantajan julkaisuihin.

Nyt Savukeidas on julkaissut myös Johanna Venhon toimittaman kokoelman esseen lajiolemuksesta. Mitä essee tarkoittaa –kokoelmaa voi lämpimästi suositella niillekin, joita kustantamon aiemmat esseeteokset eivät ole puhutelleet aiheenvalinnan tai ärhäkän moraalitykityksen takia.

Mitä essee tarkoittaa tarjoaa seitsemän ajankohtaista puheenvuoroa epäkirjallisuuden ja erityisesti esseen merkityksestä Suomessa. Mukaan päätyneet metaesseet sisältävät kyllä paljon puolivillaista proosaakin, mutta kokoelman aloittaa Virpi Hämeen-Anttilan tiivis katsaus lajityypin historiaan ja sen päättää kriitikko Maaria Pääjärven pohdiskeleva matkaessee Venetsiasta. Pääjärven essee jos mikä kelpaa todisteeksi siitä, että asiaproosa voi olla yhtä aikaa älykästä ja esteettistä.

Esseen kolmas perinne

Esseetä ei ole Suomessa oikein noteerattu omaksi lajikseen muualla kuin tutkijoiden keskuudessa. Kuisma Korhosen mukaan meillä on tavattu lukea esseinä joko melankolisten ruotsinsuomalaisten taide-esseitä tai sitten Erno Paasilinnan kaltaisten vasta-ajattelijoiden kirjoituksia. Mutta nämäkin traditiot ovat varsin ohuita.

Vasta 2000-luvulla ovat haastajaksi nousseet vihaiset älyköt ja rohkeat moralistit. Nuoret meluisat miehet, kuten Antti Nylén ja Timo Hännikäinen, ovat toisaalta peittäneet näkyvistä esseekirjoittamisen moneuden, ainakin aiheissa, jos ei myös tyylikeinoissa.

Jukka Koskelainen toteaa omassa puheenvuorossaan, että mielipiteitä sylkevät esseeteokset kaipaisivat seurakseen ”reaktiokirjaa”: ”Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron.”

Suomesta puuttuu kuitenkin sellainen keskustelukulttuuri, jossa esseelle löytyisi tarpeeksi kaikupohjaa. Paikallaan on Koskelaisen rinnastus naapurimaahan, missä Svenska Dagbladet julkaisee sivuillaan joka päivä kulttuuriesseen. Suomessa essee ei herätä muuta julkista keskustelua kuin ”muutaman tuohtuneen blogimerkinnän”.

Ehkä esseiden julkaiseminen kokoelmina on sitten osaltaan näivettänyt yksittäisen esseen merkitystä kirjoittajansa henkilöstä erottuvana puheenvuorona?

Toisaalta bloggaajista voisi löytyäkin malli ja selitys sille, mihin essee yleisenä tekstityyppinä on kadonnut printtimediasta. Kuisma Korhonen kyllä muistuttaa, että esseiksi tulee laskea myös pelkkiin dokumentoiviin valokuviin perustuvia teoksia. Samassa yhteydessä olisi voinut muistuttaa filosofista esseetä muistuttavista elokuvista, esimerkiksi Jean-Luc Goddardin tuotannossa.

Esseen kirjoittaja astuu sivuun mielipiteistään

Tampereella järjestettiin helmikuussa 2012 Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla paneelikeskustelu Venhon toimittaman kirjan pohjalta. Tilaisuudessa kustantaja Ville Hytönen torjui tiukasti sen käsityksen, että hänen julkaisemiaan kymmenkuntaa kirjoittajaa yhdistäisi jonkinlainen ”savukeitaalaisuus”, kuten kriitikko Matti Mäkelä on todennut. Samassa tilaisuudessa Kristian Blomberg muistutti esseestä tulleen niin epämääräinen kattolaji, että monet kolumnitkin (viimeksi Jarkko Tontin ja Anu Silfverbergin) julkaistaan nykyään esseinä.

Essee tarjoaa liikkumatilaa kirjoittajalle, joka leikittelee tekstin omakohtaisuudella.

Varmaa onkin, että esseiden suosiossa kyse on laajemmasta uudesta lukijapohjasta kuin vain akateemisten kasvissyöjien sympatiasta muutamien korpiflanöörien ekologisiin ja askeettisiin tuskanparahduksiin.

Kattavampana selityksenä suosiolle on tarjottu 1990-luvun tunnustuskirjallisuutta ja sen luomaa kiinnostusta tekijäkohtaiseen maailmankuvaan. Toisaalta juuri essee tarjoaa tällä hetkellä runsaasti liikkumatilaa kirjoittajalle, joka leikittelee lukijoidensa kanssa tekstin omakohtaisuudella. Essee tähtää älykkäästi ohi aiheensa jossain fiktion ja faktan välimaastossa.

Veikkaisin, että Tommi Melender on oikeilla jäljillä pohtiessaan romaanikirjallisuuden näivettymistä ja sen uudelleen keksimistä esseetyylisen asiaproosan kautta: ”Ellei olisi olemassa Hallitsijan, Putoamisen tai Alkeishiukkasten kaltaisia romaaneja, lukisin todennäköisesti pelkkiä kirjallisuusesseitä.”

Vaikka esseebuumi osoittautuisi pelkäksi tomumyrskyksi hiekkalaatikolla, niin jotain on selvästi muuttunut siinä, miten esseiden kaltainen epäkirjallisuus haastaa fiktion ja tietokirjoittamisen muutenkin mielivaltaista rajanvetoa. Mitä essee tarkoittaa -kokoelmassa kirjoittajat iloitsevatkin siitä, että esseessä suuria aiheita voi lähestyä epäsuorasti ja epäröiden; kyse on ”sivuun astumisen taiteesta”, kuten Hämeen-Anttila otsikoi. Toisaalla Jukka Koskelainen analysoi omista mielipiteistä sivuun astumista kulttuuriesseetä kirjoittaessa, ja kirjailija Bodil Lindfors vertaa esseen vapauksia lyriikkaan.

Erityisesti pidän Jaana Seppäsen EKF:ssa esittämästä ajatuksesta, että esseessä voi kommunikoida epäkorrektisti ohi kirjoittajan maailmankuvan. Seppäsen omaa esseeteosta, Carmenin silmät (2011), lukiessa voi tosiaankin vakuuttua siitä, että mukaan ovat päässeet myös – ellei jopa erityisesti – poliittisesti epäkorrektit ”signaalit”. Seppäsen sanoin essee on ainoa keino päästä eroon ”mielipidemössöstä”, ”mielipiteiden kuolevaisuudesta kaunokirjallisuuden kuolemattomuuteen”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto