Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Omenapuun alta kosmoksen kiertolaiseksi

Juha Siro, 4.4.2001
Joni Pyysalo: Jätän tämän pimeän kalustamatta s., WSOY 2001

Joni Pyysalo (s.1974) on kevään esikoisrunoilija. Ennen omaa kokoelmaa hänen runojaan ja aforismejaan on julkaistu mm. Parnassossa. Tuoreessa kirjassa elämä ja arki tulevat lukijaa liki. Maailma hipaisee runoilijan tajuntaa monelta taholta, ja kuin vaivihkaa kokoelman tekstit kuljettavat lukijaa eteenpäin kohti syvempiä sisäisiä tuntoja.

Pyysalon kokoelma alkaa sisällysluettelolla. Ei ennennäkemätön ratkaisu, vaikka harvemmin käytetty. Erikseen nimettyjä runoja on vähän, mutta nimilauseiksi nostetut runojen alut antavat nopeasti kuvan tekstien maailmasta ja punaisesta langasta, jonka varassa kokoelma etenee.

Liikkeelle lähdetään kesän ja luonnon kuvista: ”Omenapuun alla istuu tuoli, / saari kehrää yön niityn ääntä, / sinisen traktorin avoimesta ovesta / puhuu radio meren rantaan, / tänne minä olen tullut elämään.” Runoilija ottaa tilan, äänet ja maiseman haltuunsa eleettömän tyylikkäästi. Luonnon havainnointi tarkentuu ensimmäisen osion runoissa: heinikkoa, hevosia, paarmoja. Oksia, kuusia, keltaista viljaa, kaloja, lintuja, kukkia ja kaivossa kelluva ämpäri.

Jatkossa runojen maailmaan tarkentuu ihmissuhteen ja rakastetun kuva: ”Jos kukaan ei vastaa / edes naulakkoon jätetyistä vaatteista, / niin kuka sitten meistä. / Älä nukahda ennen kuin minä, / älä jätä minua.” Elämään ja luontohavaintoihin alkaa sekoittua yhä urbaanimpi ympäristö: ovikello soi, television ruutu on musta ja pöydällä maksamattomia laskuja. Lopulta kokoelma kiertyy katoavuuden ja ikuisuuden äärelle ja väläyttää yhä enemmän aforistisia sävyjä. Ollaan kohdun ja kuoleman äärellä. Arki ja ympäristön havainnot kulkevat koko ajan kuitenkin mukana. Leikkimieli ei katoa vakavamman aineiston alle.

Pyysalo ponnistaa suomalaisen modernismin perinteestä. Hän tuo runoihin tarttumapintaa ja selkeyttä. Moni säe solmii tekstiin ripauksen romantiikkaa. Jo kolmesta rivistä kasvaa kokonainen runo ja vahva lataus: ”Järveen sataa. / Elää hetken / kaunis ja hyvä.”

On ilahduttavaa havaita, miten hyvin runous voi meillä juuri nyt. Äänien kuoroa ei voi köyhäksi moittia. Jos muutama aika sitten joku karsasti postmodernia kryptisyyttä, niin nyt on vara valita. Beat- perinne on alleviivannut toisen tulemisensa, uusromantikkojen rintama vahvistuu, eikä luontokuvaston taitavalle käyttäjälle lyödä enää hauraan haaveilijan leimaa otsaan. Myös kokeilevuutta ja persoonallista ääntä riittää.

”Jätän tämän pimeän kalustamatta” on ennen kaikkea kokonainen kirja. Sen ansioksi on laskettava, että tekstin kaari on romaanin sukua. Runon minä muuttuu matkalla ja kasvaa kokoelman kuluessa uusiin mittoihin. Yhä oma-äänisemmäksi Pyysalo voisi vielä pyrkiä. Matka on hyvässä alussa, ja eväitä kyllä riittää. Jos arki ja aforistinen aines törmäisivät välillä toisiinsa vieläkin rajummin, kipinää sinkoilisi lisää.

Kevään esikoisrunoilija näkee syvälle. Hän tiedostaa uhmakkaasti kirjoittajan ikiaikaisen tehtävän ja punnitsee, kuinka mahdoton se lopulta on. Kokoelman nimirunoon kiteytyy paljon: ”Hitaasti pitää puhua että unohtaa mitä sanoo. / Kaikkien huoneiden poikki vie hiekkakuja, / ajatusten tuoksu on liikkeitä selvempi. / Olen jättänyt tämän pimeän kalustamatta, olen tehnyt tarjouksen Venäjän markkinoille, / aion vallata sieluni.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto