Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kameleonttien Angola

Eeva Salonius, 18.10.2016
José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä 162 s., Kampus Kustannus 2015 Kääntäjä(t): Pirkka Valkama

Angolalaiskirjailija José Eduardo Agualusan (1960-) romaani Menneisyyksien myyjä (2004) kertoo albiino Félix Venturasta sekä hänen ystävistään ja asiakkaistaan. Vanhojen kirjojen ja taulujen keskellä rapistuvassa perintötalossaan elävällä Félixillä on erikoinen ammatti: hän myy menneisyyksiä angolalaisille maanmiehilleen, jotka haluavat uudet sukujuuret vanhojen tilalle. Niin hallituksen ministerillä kuin ulkomaalaisella sotavalokuvaajalla on omat syynsä haluta väritetty ja paranneltu sukupuu. Félixin työ on etsiä valokuvia kuuluisista esi-isistä ja kaivaa esille tarvittavat asiakirjat tukemaan uutta menneisyyttä.

Eräänä päivänä Félixin ovelle ilmestyy nimetön muukalainen – ”minulla on ollut monta nimeä mutta haluan unohtaa ne kaikki” (s. 21) – joka ei halua vain uutta menneisyyttä vaan kokonaan uuden identiteetin. Tapahtumat alkavat saada outoja käänteitä. Katonrajan varjoissa ja hämärissä nurkissa piilotellen vilistää lisko, joka näkee ja kuulee kaiken. Tämä lisko on Menneisyyksien myyjän minäkertoja.

Monitasoisuudessa piilee Menneisyyksien myyjän ehdoton viehätys.

Liskon monikerroksinen kertojanääni tuo romaaniin mukaan maagisen realismin piirteitä. Kerronta on soljuvaa ja nopeatempoista, huumori hieman vinksahtanutta. Agualusan kieli on näennäisen suoraviivaista. Päällepäin yksinkertaiset lauseet kätkevät kuitenkin uskomattoman määrän alatekstiä, viittauksia ja teemoja. Romaani on pakko lukea useampaan kertaan, sillä kaikki merkitykset eivät aukea eivätkä edes löydy ensimmäisellä lukukerralla. Tässä monitasoisuudessa piilee Menneisyyksien myyjän ehdoton viehätys.

Toisaalta lyhyt romaani sisältää niin paljon asiaa, että osaa teemoista vain raapaistaan pinnalta. Monista henkilöhahmoistakin olisin halunnut lukea enemmän. Félixin taloudenhoitajan, vanhan Esperança-muorin kiehtova tarina jää aivan kesken. Samoin Félixin rakastettu Ângela Lúcia jää etäiseksi, ja hänen valintojensa ja toimintansa motiivit paljolti lukijan arvailujen varaan.

Romaani koostuu 32 lyhyestä luvusta. Monet luvuista eivät ole kahta sivua pidempiä, mutta ne kaikki sisältävät oman minitarinansa. Episodimaisuus muistuttaa palasia, joista Félix kokoaa menneisyyksiä asiakkailleen. Luvut ovat pieniä anekdootteja, kuvia tai tunnelmia, joista historian palapeli rakennetaan.

Menneisyyksien myyjä on lisäksi kirjallinen keskustelu, joka käy vuoropuhelua maailmankirjallisuuden kanssa. Romaani vilisee todellisten kirjailijoiden nimiä ja intertekstuaalisia viittauksia. Kirjat ovat kaikkialla ja koko ajan läsnä: Félix elää kirjakauppias-isänsä vanhojen kirjojen keskellä, lisko lukee Félixin kirjoja ja kertoo keskustelleensa niistä myös muiden liskojen kanssa. Jopa Félixin uusi asiakas nimetään Buchmanniksi. Viitteet avaavat loputtoman polun erilaisille tulkinnoille, mutta välillä niiden viljely tuntuu hieman liialliselta ja jopa päälle liimatulta.

Keskeisiä teemoja ovat historian muuttuminen taruksi ja tarinoiden muuttuminen historiaksi, vaihtuvat ja häilyvät identiteetit sekä muistiin ja muistoihin liittyvät kysymykset. Kaiken kaikkiaan Agualusa rakentaa toimivan ja ajatuksia herättelevän kokonaisuuden. Samalla romaani on viihdyttävä lukukokemus. Loppua kohden tarinan jännitteet vain kasvavat.

Kertojana lisko

Félix Ventura antaa talossaan asuvalle liskolle nimen Eulálio, ”sujuvasanainen”. Kahta varjoissa viihtyvää erakkoa, Félixiä ja Euláliota, yhdistää yksinäisyys ja yksinäisyyteen vetäytyminen. Ystävykset istuvat iltoja yhdessä Félixin olohuoneessa käyden omanlaistaan filosofista vuoropuhelua. Lisko rakentaa romaanin tarinan kertomalla näistä seesteisistä keskusteluhetkistä, talon vieraista ja tapahtumista sekä näkemistään unista.

Lisko on kertojana mitä mainioin. Se on vetäytyvä mutta silti tarkka yksityiskohtien havainnoija, se tuntuu tietävän taiteesta ja varsinkin kirjallisuudesta paljon, ja se osaa imaista lukijan mukaan tarinoihinsa ja pitää otteessaan viimeiseen lauseeseen saakka. Toisinaan lisko on runollinen ja maalailee lukijalle ikkunasta näkemiään maisemia ja pilvirykelmiä. Ulos pihamaalle lisko ei uskaltaudu, talo on sen valtakuntaa:
”Talo elää. Se hengittää. Kuuntelen koko yön kuinka se huokailee. Leveät seinät, puuta ja savitiiltä, ovat aina viileät; jopa keskellä päivää kun aurinko hiljentää linnut, ruoskii puita ja sulattaa asfalttia. Liu’un seiniä pitkin kuin punkki isäntänsä iholla. Jos syleilen seinää, voin tuntea sydämen sykkeen. Ehkä se kuuluu minulle, tai kenties talolle.” (s. 12)

Lisko liikkuu kertomuksissaan monilla eri tasoilla ja monissa eri ajoissa. Unissaan se tavoittaa menneet ajat ja omat entiset elämänsä, jotka se on elänyt ihmishahmoisena. Unet ovat Menneisyyksien myyjässä merkittäviä. Lisko sanookin, että unet ovat todellisenkaltaisempia kuin todellisuus. Eulálio-lisko ja Félix näkevät myös yhteisiä unia, joissa he käyvät pitkiä keskusteluja toistensa kanssa.

Nauravaa liskoa pidetään joissain kulttuureissa huonona enteenä.

Tapahtumien edetessä lukija alkaa miettiä, kuka tämä Menneisyyksien myyjän lisko oikein on ja miten luotettava se on kertojana. Yhdessä unessaan lisko kuvailee itseään seuraavasti:
”Saatoin nähdä kuvani heijastuvan peilistä – pitkä mies, suuret ja pitkänmalliset kasvot, tuhdissa kunnossa mutta puhditon, hieman kalpeilla kasvoilla huonosti peitelty halveksunta ihmiskuntaa kohtaan. Se olin minä, aivan niin, joskus kauan sitten, kolmenkymmenen ikävuoteni kyseenalaisessa loistossa.” (s. 62)

Kuvaus voisi sopia myös Félixiin, jonka ulkoisesta olemuksesta lisko kertoo vain satunnaisin viittein. Onko Euláliota edes olemassa? Vai onko se Félix Venturan mielikuvituksen tuotetta tai Félixin oma alter ego? Félixin ammatin tietäen lukija suhtautuu varauksella myös kaikkeen, mitä Félix sanoo tai kertoo omasta menneisyydestään. Tällä tavalla romaani jatkuvasti leikitteleekin toden ja valheen välillä.

Liskon henkilöllisyys on kutkuttava arvoitus. Romaani kuitenkin antaa myös monia melko suoria vihjeitä liittyen Eulálioon. Selkein niistä löytynee heti romaanin alusta, jossa on lainaus argentiinalaiselta kirjailijalta Jorge Luís Borgesilta (1899–1986):
”Jos minun täytyisi syntyä uudelleen, valitsisin jotain täysin erilaista. Haluaisin olla norjalainen. Tai kenties persialainen. En kuitenkaan uruguaylainen – se olisi kuin muuttaisi naapurikortteliin.”

Sitaatti voidaan tulkita lukuohjeena romaanille ja liskon hahmolle: Eúlalio ei ole sen vähempää kuin kirjailija Borgesin reinkarnaatio. Tai se on aave, joka elää vanhan talon kirjastossa, Borgesin romaanien sivuilla.

Lisko on samalla symbolinen eläin, johon kiteytyy Agualusan romaanin monet teemat. Liskoon liitetään useita vastakkaisiakin merkityksiä. Toisinaan lisko tulkitaan ystävyyden symboliksi, toisinaan se enteilee uhkaa. Eúlalio edustaa vieläpä harvinaista liskolajia, joka osaa nauraa. Nauravaa liskoa pidetään joissain kulttuureissa huonona enteenä. Liskon on myös sanottu muistuttavan unelmoinnista ja mahdollisuudesta luoda uutta todellisuutta vanhan tilalle. Naamioitumisen ja muodonmuutoksen taitava lisko on mitä osuvin lemmikki identiteettikauppaa käyvälle Félixille.

Totta ja tarua menneisyydestä

Félix Venturan palveluille on Angolan kaltaisessa maassa kysyntää, kun historiaa halutaan kirjoittaa uusiksi. Angolan menneisyys on synkkä. Portugalilaista siirtomaahallintoa vastaan kapinoitiin rajusti 1960-luvulla, mikä johti Angolan itsenäistymiseen vuonna 1975. Pian itsenäistymisen jälkeen maa jakautui kuitenkin kahtia ja alkoi pitkä ja verinen sisällissota. Sota kesti 27 vuotta ja ajoi maan taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon. Laajojen öljyvarantojen ansiosta Angolan taloudellinen tilanne on viime vuosina alkanut kohentua.

Menneisyyksien myyjässä nuori valtio hakee uomiaan. Angolalaiset taas hakevat paikkaansa poliittisten jännitteiden keskellä ja pakenevat menneisyyden kokemuksiaan. Sodassa on aina voittajia ja häviäjiä, ja toisilla on enemmän salattavaa kuin toisilla. Siinä missä toisille riittää oman sukutarinan parantelu, tarvitsevat toiset kokonaan uuden identiteetin selviytyäkseen – on muututtava joksikin muuksi kuin on. Menneisyyttä muokkaamalla voi olla mahdollista muuttaa myös tulevaisuuden suunta. Tässä Félix toimii apuna, hän on osaltaan mukana luomassa kotimaalleen puuttuvat kansallissankarit ja traditiot.

Toisille riittää oman sukutarinan parantelu, toiset tarvitsevat kokonaan uuden identiteetin selviytyäkseen.

Kukaan ei pidä Félixiä tai hänen asiakkaitaan valehtelijoina. Totuuden muokkaaminen hieman suotavampaan suuntaan on täysin sallittua. Félix valmistaa asiakkailleen unelmia. Totuuden käsite on romaanissa muutenkin häilyvä. Félix luonnehtii itseään mielellään kirjailijaksi, joka luo ”eräänlaista edistyksellisempää kirjallisuutta”:
”’Minäkin kehitän juonia, keksin henkilöhahmoja, mutta sen sijaan, että jättäisin heidät vangeiksi kirjan kansien sisään, annan heille elämän, vapautan heidät todellisuuteen.’” (s. 64)

Félixin asiakkaat eivät ainoastaan osta menneisyyttä vaan omaksuvat sen täydellisesti omakseen. Keksitty muuttuu todeksi ja historia kirjoitetaan uudelleen. Toden ja keksityn rajaa ei enää erota. Toisaalta Félixin toiminnassa ei ole mitään mullistavaa, sillä ainahan muisti ja muistot jossain määrin ovat epäluotettavia. Ne myös muuttuvat ajan mittaan. Muisto on aina henkilökohtainen ja sen vääristymiseen vaikuttavat monet seikat. Kuinka herkästi esimerkiksi pidämme toisten muistoja ominamme?

Menneisyys ei kuitenkaan pysy keksittyjen tarinoiden avulla poissa. Väistämättä uudenkin menneisyyden mukana tulee painolastia. Peli onkin vaarallista, sillä piilotetut menneisyyden traumat voivat kirjaimellisesti nousta ilkeästi haisevina viemäristä koska tahansa muistuttamaan olemassaolostaan.

Sorrettujen äänitorvi

José Eduardo Agualusa on portugalinkielisen nykykirjallisuuden luetuimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut romaaneja, novelleja, näytelmiä ja runoja. Agualusan kirjoja on käännetty yli 20 kielelle. Vuonna 2007 hän voitti Menneisyyksien myyjällä Independent Foreign Fiction Prize -palkinnon. Agualusan tuotannolle on tyypillistä toden ja fiktion sekoittaminen sekä yhteiskunnalliset äänenpainot.

Maaginen realismi, keksityt identiteetit ja historian kertominen uudesta näkökulmasta linkittävät Agualusan tyylillisesti jälkikolonialistiseen kirjallisuusperinteeseen. Euroopan entisistä siirtomaista tulevat kirjailijat haastavat usein teoksissaan vallitsevan länsimaisen historiankirjoituksen. He nostavat keskiöön niin sanotut vastahistorian kertomukset ja antavat äänen sorretuille. Haastattelussa myös Agualusa on kertonut, että hän haluaa antaa äänensä niille, joilla ei historian saatossa ole ollut mahdollisuutta kertoa omaa tarinaansa. Jälkikolonialistiset kirjailijat eivät teoksissaan useinkaan käsittele historiaa muuttumattomana faktana, vaan yksilöillä on mahdollisuus muokata niin menneisyytensä kuin identiteettinsä haluamansa näköiseksi.

Menneisyyksien myyjä on Agualusan ensimmäinen suomennettu romaani. Sen on kustantanut Kampus Kustannus, joka on Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan opiskelijavoimin toimiva pienkustantamo. On hienoa, että pienillä kustantamoilla on mahdollisuuksia ja haluja suomentaa tällaisia herkkupaloja ja tehdä eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna marginaalisten maiden kirjallisuutta tutuksi. Agualusan oivaltavaa tekstiä saa toivottavasti jatkossakin lukea suomeksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto