Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Avaran tilan aatoksia

Heidi Lakkala, 2.10.2007
Joseph Joubert: Mitä ajattelen s., Otava 2007 Kääntäjä(t): Martti Anhava

Sopivaan saumaan putoava aforismi avaa näköaloja, kiteyttää puheenvuoron tai houkuttelee esiin oivalluksen. Aforismeja työkseen suoltava höpöttelijä väsyttää kanssaihmisensä kuitenkin takuuvarmasti. ”Kultaomenia hopeamaljassa ovat sanat sanotut aikanansa”, siteeraa Raamatun sananlaskua Martti Anhava, joka on suomentanut Joseph Joubertin sananlasku- ja ajatelmakokoelman ja kirjoittanut siihen mielenkiintoisen esipuheen.

Ranskalainen Joseph Joubert (1754-1824) lukeutui varhaisromantiikan persoonallisimpiin ajattelijoihin Goethen, Coleridgen ja Novaliksen rinnalla. Vaatimattomista oloista ponnistanut Joubert työskenteli muun muassa Diderotin sihteerinä ja uiskenteli seurapiireissä tarkkaavaisena kuulijana, ilmavana ajattelijana ja ikuisesti huolestuneena ystävänä. Aikalainen Chateaubriand kuvailee häntä egoistiksi, joka ajatteli vain toisia.

Joubertin ajatelmille on tunnusomaista niiden keskeneräisyys. Tyylilleen uskollisena hän ei elinaikanaan julkaissutkaan kuin muutaman lehtiartikkelin mutta jätti jälkeensä muiden muotoiltaviksi kirjoituskatkelmia. Varhaisimmat säilyneet merkinnät ovat vuodelta 1774. Martti Anhava kertoo, että vuodesta 1786 eteenpäin Joubert päiväsi merkintänsä siten, että niistä ajan oloon muodostui päiväkirjamainen jatkumo.

Jäämistön kävi aluksi läpi Jean Duchesne, Joubertin sisarenpoika, joka luovutti työnsä tulokset Chateaubriandille. Chateaubriand puolestaan karsi aineistosta poliittisesti arkaluontoiset kirjoitukset, ja näin syntyi kokoelma Requeil des pensées de M. Joubert (1838). Muutamaa vuotta myöhemmin Paul de Raynal, Joubertin sukulainen myös, liitti uuteen laitokseen kirjeitä ja laajempia tekstiluonnoksia. Raynalin laitos ilmestyi vuonna 1842, korjailtuna ja täydennettynä 1850.

Vuonna 1938 oli kuitenkin jo ilmestynyt kaksiosainen Carnets-laitos (Les Carnets de Joseph Joubert), jossa olivat Joubertin kootut ja kronologisesti järjestetyt merkinnät. Carnets-editiota pidetään Joubertin ajattelun standarditekstinä, vaikka se onkin Anhavan arvion mukaan ”toimituksellisesti keskentekoinen ja hieman hankalakäyttöinen”. Edition toimittaja ja Joubertin elämäkerrankin kirjoittanut André Beaunier oli kuollut kesken työrupeaman eikä ollut ennättänyt laatia kunnollisia hakemistoja tai korjata viitteitä. Puolustuksen puheenvuorossa Anhava silti myös kiittelee Carnets-laitoksen kokonaisvaltaisuutta ja sen paljastamaa kuvaa Joubertista korkeuksiin kurottavana ajatuksen mestarina.

Kun Joubertin aforismit päätyivät erityisesti runoilija Matthew Arnoldin käsiin ja hänen suosittelemikseen, kepeän singahtelevan ajatuksen mestari nousi filosofikategoriassa ennalta arvaamattomiin sfääreihin – etenkin kun hän ei tosiaankaan saanut itse mitään julkaisuvalmista aikaan. Avaruus ja tila ovat ne käsitteet, joilla Martti Anhava esipuheessaan määrittää Joubertin laadun ajattelijana. Joubert tarvitsee ajatuksilleen tyhjää aluetta, ja siksi monet mietelmät jäävätkin luontevasti kesken ja ilman loppupäätelmiä.

”Kukka joka ei saata kukkia, nuppu joka ei saata puhjeta.” Tässä esimerkki Joubertille tyypillisestä keskeneräisestä ajatuksesta. Jos hätäisesti lukaisee, vaikutelmaksi jää mattinykäsmäinen fifti-siksti-lohkaisu, joka saattaa puhutella tahattomalla salaviisaudellaan – tai sitten ei. Syvemmin ajatelmaa tarkasteleva lukija miettinee, eikö kukka halua vai eikö se voi kukkia. Myös syysuhteilla voi filosofoida: nupun pitäisi tulla ennen kukkaa – vai miten se tämä kana-ja-muna-logiikka meni?

”Jumala on paikka jossa en muista muuta.” Tämän kirkkaan oivaltavan ajatelman edessä kriittinenkin lukija huomaa jo olevansa mestarismiehen kanssa tekemisissä. Näkökulma Jumalasta paikkana, joka sulkee sisäänsä kaikki muut paikat niin, ettei muulle enää ole tarvetta, on jo itsessään koruton rukous. Yhtä koskettava on kielikuva Jumalan viitanliepeestä seuraavassa aforismissa: ”Tarrata Jumalaan, mistä liepeestä hyvänsä.” Ihminen tarvitsee Jumalan läheisyyttä niin kuin lapsi vanhempiaan. Pienen paikalta hän saa kurottautua kohti kannattelevaa armoa.

”Kohtalon kovuutta kevennetään puhumalla pahaa.” On Joubertissa maanläheinenkin puoli, ja hänellä on korvaa ihmiselon konkretialle. Ajattelija luottaa siihen, että ilmastointi toimii myös henkisellä osastolla: ankara elämä kevenee, kun pahimmat saa puskea lähimmäisen niskaan. Vähäväkisemmän aseeksi jää vain terävä kieli, kun vastoinkäymiset pyryttävät lunta tupaan. Joubert on ihmisen puolella ihmistä vastaan. Tämä paradoksi kuvaa oivallisesti hänen mietelmiensä ominaislaatua. Vaikutelmaa vahvistaa keskeneräisyys, joka tässä ylenpalttisen valmiiksi rakennetussa maailmassa tuntuu raikkaalta kuin viileä suihku.

Vähin erin nautiskeltuina Joubertin monenkirjavat aforismit sulavat suussa herkullisten konvehtien tavoin. Liukuhihnalta niitä ei voi napsia, ellei ole valmis varautumaan emotionaaliseen närästykseen.

Hajanaisuuden logiikka

Kokoelman merkinnät kattavat vuodet 1774-1824. Yrityksistä huolimatta on vaikea löytää kehityslinjoja, tendenssejä tai muita useammin toistuvia motiiveja yksittäisten vuosien mietelmistä. Myös tekstien pituus vaihtelee sivunpituisista yhden virkkeen ajatuksiin. Kokonaisuus piirtää kuitenkin jokseenkin koherentin kuvan vapaasta sielusta, jolta riittää ymmärtämystä inhimilliselle monimuotoisuudelle. Joubertissa tapaamme ajattelijan, joka seurailee maailmanmenoa pilke silmäkulmassa ja kynä valmiusasennossa.

Saadakseen sytykkeitä mietelmilleen ajattelijan täytyy kokea ja analysoida kokemuksiaan. Vuonna 1754 syntynyt Joubert kirjoitti ensimmäiset ajatelmansa parikymppisenä nuorukaisena, mutta viisikymmentä vuotta jatkuneet merkinnät painottuvat hänen elämänsä loppupuolelle. Vuosien 1774-1788 väliseltä ajalta jälkimaailmalle on jäänyt vain vajaa viisi sivua mietteitä. Niiden joukossa on johdannossa esitellyn tapaisia perinteisiä viisauksia, sarkastisia puuskahduksia ja hellyttävän kömpelöitä järkeilyjä.

Perinteistä mietelmäkirjoitusta edustaa lausahdus: ”Kun näkee että toista kohdellaan paremmin, vihlaisu ei aina ole kateutta.” Aivan totta: myös oikeudenmukaisuus saattaa vihlaista. Sarkastiseksi voi luonnehtia seuraavaa valitusta: ”Mikä hyvänsä nerontuote, olipa se kertova tai opettavainen, on liian pitkä jos sitä ei voi lukea päivässä.” Käytännön miehenä Joubert vältteli turhia jorinoita ja halusi heti päästä ongelman ytimeen. Omintakeisen käytännöllisesti hän myös analysoi nuoruusvuosinaan erilaisten istuinten kertomaa: ”Nuo itämaiset istuimet, joilla naiset istuvat jalat levällään, ovat paljon hekumallisempia kuin meikäläiset, joilla istuen ruumis näkyy vain vartalon tyveen ja jalat polveen saakka. Meidän eurooppalaisissa tuoleissamme ihminen näyttää olevan valmis liikuttelemaan vain kieltään, ikään kuin puhuminen olisi hänen ainoa päämääränsä…” Nuoren miehen preferenssit tuntuvat painottuvan idän suuntaan.

Kaikesta päättäen Joubert säilytti mielenlaatunsa puoli vuosisataa kestäneen ajattelijan kutsumuksensa ajan. Vuodelle 1823 on nyt jo vanhuksen ikään päätyneeltä mieheltä kirjattu aivan samantapaisia lohkaisuja kuin juuri korvantauksensa peseskelleeltä nuorukaiselta lähes ihmisikä sitten. Aivan järkeenkäyvältä ja jopa fiksulta kuulostaa väittämä: ”Onneton se joka erehtyy myöhään. Hän ei ehdi nähdä erehtyneensä.” Sarkasmikin on tallella: ”Asioiden kärjestä. – Miekan kärki jne. – Kärjen kautta alkaa kaikki toiminta. Kuinka moni yrittääkään pistää kahvalla!” Joubert ja Matti Nykänen taisivat toden totta olla veljeksiä edellisessä elämässä. Mitä muuta voi päätellä tästä: ”Hiukseni aiheuttavat minulle päänsärkyä. Missä mielessä ja miten?” Joubertin voima ajattelijana piilee siinä näennäisessä sattumanvaraisuudessa, jolla hän yhdistelee todellisuuden ilmiöitä toisiinsa. Lopputuloksena syntyy riemastuttavia oivalluksia ja paljastavia mielleyhtymiä.

Hajanaisuudessa, kaaoksessa jopa, näyttää sittenkin asustelevan logiikka. Joubertin pakottoman ilmava mielenmaisema kutsuu leijumaan mukana ja löytämään sekavasta maailmastamme sen sisäisen mielekkyyden.

Aforismi vai mietelmä?

Aforismi juontaa juurensa kreikan kielen sanasta aphorosmós, joka tarkoittaa ”rajoitettua, määriteltyä”. Wikipedia määrittelee aforismin ”tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausutuksi ajatukseksi”. Aforistiikalle on tyypillistä horjuttaa totuttuja ajatusrakennelmia sanaleikin, metaforan tai paradoksin keinoin. Aforismin tunnusmerkkinä pidetään myös sen monitulkintaisuutta. Wikipedian mukaan se on kansanperinteen sananlaskun taidekirjallinen muoto.

Erinomaisen valikointi- ja suomennustyön tehnyt Martti Anhava ei Joubert-kokoelman esipuheessa tyydy näin mekaaniseen määritelmään vaan avaa aforismin käsitettä sen konkreettisesta kontekstista käsin. Ympärillä on ilmaa, tilaa, avaruutta. Tämä aforismin määritelmä soveltuukin oivallisesti kuvaamaan Joubertin ajattelua. Anhava kirjoittaa: ”Väliaine voi olla jotakin epävalmista, henkeä vetävää, toisaalta myös valmistelevaa ja eteenpäin vievää.” Aforismi on kuin yksinäinen ratsastaja, joka kulkee mieluiten omia polkujaan. Se ei viihdy joukoissa, vaan vaatii väliaineekseen tuumailutauon.

Huolellinen Anhava ei myöskään suoralta kädeltä vedä yhtäläisyysmerkkejä aforismin ja mietelauseen välille. Pikemminkin hän kutsuu aforistiikkaa mietelausekirjallisuuden alalajiksi. Wikipedian tavoin Anhavakin pitää aforismille tunnusomaisena viimeisteltyä muotoa. Tästä päästäänkin varsinaiseen kysymykseen: voiko Joubertin muistiinpanoja kutsua aforismeiksi, jos tämä tunnusmerkki on määrittävä? Ilmava pohdiskelija ei toden totta asetu samaan kuosiin Anhavan aforistikoiksi määrittelemien La Rochefoucauldin, Vanvernaguesin, Jerzy Lecin tai Björlingin kanssa; näiden erityyppistä tuotantoa yhdistää kunnioitus muotoa kohtaan.

Mietelmäkirjallisuus voidaan kuitenkin määritellä laajemminkin. Kattavammat kaaret sisällyttävät Anhavan mukaan joukkonsa ytimekkäitä aforismeja, mutta myös luonnostelmia ja keskeneräisyyttä. Pascalin Mietteiden ja Tsehovin muistikirjojen seurassa Joubert tuntee olonsa varmasti kotoisaksi. Nämä ajatuksen jättiläiset ymmärtävät, että vastaus tuo aina mukanaan vain uusia kysymyksiä. Mielenkiintoisella tavalla Anhava nostaakin mietelmäkirjallisuuden tunnusmerkistöön myös jonkinasteisen sattumanvaraisuuden ja keskeneräisyyden.

Aina ei tarvitse tietää. Joskus on juuri tarpeellista pysähtyä hetkeen. Joubert tiesi, ettei valmista tule koskaan. Siksi on parempi lopettaa pilkkuun kuin pisteeseen,

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto