Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aikalaisanalyysi

Veli-Matti Huhta, 25.10.2003
Jouko Sirola: Käveltävä takaperin. Novelleja. s., Tammi 2003

Jouko Sirolan toista novellikokoelmaa lukee pitkään ja hartaasti. Kieli vastustelee, pakottaa pysähtymään ja ajattelemaan. Samalla vahvistuu käsitys siitä, että Käveltävä takaperin on merkittävää nykykirjallisuutta. Vain pari novellia jää hieman jälkeen tasokkaasta sarjasta. Sirolan aiheet ovat kipeitä ja kummallisia; mukana on ripaus huumoria mutta ei nauruksi asti. Todellakin kuin kävelisi takaperin.

Mies löytää kadulta kengänkannan ja lähtee pakkomielteisesti etsimään sen omistajaa. Toinen mies herättää inhoa kuljettamalla kaupungilla kissanraatoa. Kirjoituspöytä murtautuu omia aikojaan asunnosta ulos. Ehdottoman arkista ja ehdottoman poikkeuksellista.

On kuin Sirola etsisi lakkaamatta sitä murtumakohtaa, jossa arkipäivä kohtaa hulluuden – joko yksittäisen tai järjestelmällisen mielettömyyden. Vaikka novellissa ei olisikaan mitään surrealistista, sen kuvaama henkilö on yhteisön silmissä epäihminen – kuten julkisissa liikennevälineissä matkustava perverssi. Yksi kirjailijan hienoista kärjistyksistä on se, liikennevälineiden äärimmäinen julkisuus ja äärimmäinen poikkeavuus kohtaavat. Sirolan kerronta tavoittaa tämänkin epäihmisen inhimillisyyden. Tätä on kirjallisuuden armo.

Kokoelmasta hahmottuu yhtenäinen strategia. Aiheet ovat yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti vaikeita: hulluus, kuoleman kohtaaminen, seksuaalisuus – ja ruoka; tässäkään Sirola ei mene matalan aidan yli, vaan kuvaa seisovaa pöytää kuin uskon pyhää mysteeriä. Tällaisiin ongelmakohtiin kirjailijan aikalaisanalyysi sattuu kuin se kuuluisa kirurgin veitsi.

Sirolan kieli on omanlaistaan. ”Sanajärjestys pitäisi kääntää toisinpäin, takaperoiseksi, kun alan puhua näistä asioista, mutta ajatukset etenevät omaa tahtiaan, omien lakiensa mukaan, niin kuin kulkuvälineiksi valjastetut hevoset, autot. Niillä on yhä oma mielensä.” Kieli on täynnä kohtia, joissa pienellä kapinalla odotettua välimerkitystä tai sanavalintaa kohtaan saadaan aikaan huima teho: kerronta laajenee ajassa ja paikassa, ajatuksessa. Paikoin lyhyt- ja tarkkalauseisessa moniäänisyydessä on häilähtävinään Haavikon varjo.

Vähemmän onnistuneita ovat mielestäni novellit ”Sädekehässä” ja ”Poliitikon muistelma”. Ikään kuin Sirola liikkuisi näissä liian vieraalla maaperällä: edellisessä yläluokkaisen venhenevan naisen melankoliassa, toisessa vaalit hävinneen poliitikon – jonka esikuvaa voi arvailla – tunnoissa. ”Sädekehään” ei tunnu riittävän sitä lämmintä inhimillisyyttä, joka tekee pienistä novelleista suuria.

Näin Sirola vuonna 2003: ”Jos roskia ei olisi, ei voisi tietää oikeaa suuntaa. Roskat. Ovat ainoa rikkaus. Roskien menot. Kuuletteko? Kuulen kyllä. Rapisevat, laulavat. Roskat kadun jyrinässä. Roskien ääni. Tietenkin. Ei sisällä haitallisia raskasmetalleja, toistaa tulitikkuaski, joka ei enää ole tulitikkuaski. Se on painautunut jalkakäytävän reunaa vasten ja puhuu selvästi”.

60-luvulla Väinö Kirstinä ja muut sijoittivat runoihinsa mainoslauseita ja tuoteselosteita muun kommunikaation joukkoon. Kuvataiteilijoita oli samalla asialla. Nyt, Sirolan novellissa ”Kuuntele”, eräs kehitys on tullut päätökseen. Roskat ovat ainoita, jotka puhuvat – kuin kielen jätteet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto