Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkauden ja pelon lukuja

Maarit Halmesarka, 1.11.2006
Jouko Sirola: Mitään pelättävää ei ole s., Teos 2006

Jouko Sirolan (s.1963) romaani Mitään pelättävää ei ole on kirja rakkaudesta ja pelosta rakkauden keskellä. Kaksi novellikokoelmaa aiemmin julkaissut Sirola käsittelee suurta aihetta kahden eri henkilön suulla, parisuhteessa lähes yhdeksi ääneksi muuntuneiden puhujien kautta. Tavallisesta parisuhdekeittiöpsykologiasta ei ole kyse. Sirolan novellien tapaan kerronta porautuu syvälle tunteisiin ja ajatuksiin ja synnyttää aivan oman sisäisen maailmansa, jota katkonaiset fragmentit ja välähdyksenomaiset dialogit rakentavat. Mitään pelättävää ei ole käsittelee rakkautta mutta on myös filosofinen kurkistus sanojen ja matematiikan väliseen suhteeseen, ihmisiin merkkien keskellä.

Sirolan romaani ei ole perinteinen kertomus henkilöhahmoineen tai juonenkäänteineen. Romaani on jaettu kahteen osaan, jotka sisältävät monia muutaman sivun pituisia lukuja. Sanojen ja numeroiden leikki on esillä jo tässä: lukuhan tarkoittaa sekä kirjan lukua että numeroa. Luvut on vielä jaoteltu omiin kokonaisuuksiinsa, joista kukin alkaa mietelauseenomaisilla virkkeillä.

Sanoja ja numeroita

Teoksen ytimen määrittelee ensimmäisen kokonaisuuden alku: ”Mies ja nainen pelkäävät vain yhtä asiaa. Sitä kutsutaan lopuksi. Henkensä pitimiksi he tunnustavat uskoa, joka on tieteellisen maailmankuvan mukainen, länsimainen ja tosi, sillä se on kokeellisesti oikeaksi todettu. Tämän uskon avulla ihmiset ratkaisevat kaiken. Ja sitten ei ole mitään. Siis mitään pelättävää, he tarkoittavat.” Sulautuminen yhteen rakkaudessa ja samalla ikuinen toisen tavoittamattomuuden tunne kamppailevat keskenään. Toisen menetys joko kuoleman tai parisuhteen lopun kautta on äärimmäinen pelko, jota vastaan romaanissa taistellaan eksaktin tieteen avulla. Kun sanat ja kosketukset loppuvat, numerot ja kaavat säilyvät muuttumattomina.

Romaanin tapahtumia on vaikea referoida sillä selkeää juonta ei ole. Toisaalta juoni on suurin kaikista: kaksi ihmistä tapaa, he rakastuvat ja yrittävät elää yhdessä kuolemaan saakka. Lukija saa tietoonsa hyvin vähän tietoa päähenkilöistä, mutta kuvittelun voimalle Sirola tarjoaa sitäkin enemmän tilaa.

Henkilöitä kutsutaan yksinkertaisesti naiseksi ja mieheksi. Kaikki kerronta on puheen muodossa; kerronta on puhetta toiselle, jota on ajoittain vaikea tunnistaa. Naisen ja miehen henkilöhahmot erottuvat kyllä selvästi toisistaan, mutta katkonaiset dialogit sekoittavat näiden kahden puheet niin taitavasti, ettei lukija aina tiedä, kuka puhuu ja kenen ajatuksista on kyse. Puheet ja sanat sekoittuvat ja antavat mahdollisuuden tulkita monella tapaa.

Miehen hahmo on kuitenkin selvästi romaanin pääosassa, ja tämän yksin ajatelluille mietteille annetaan eniten tilaa. Mies on myös se, joka haluaa rakentaa numeroiden ja matematiikan varaan. Sanat ovat hänelle liian harvoja, vain numeroihin voi luottaa.

Toisen maailman mahdollisuus

Romaania värittävät ajoittain tieteiskirjallisuuden piirteet. Erityisesti toisen osan luvut luovat tulevaisuuskuvia ja toisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuuksia. Kuolema ja kuoleman pelko kulkevat käsi kädessä rakkauden kanssa, ja kuolemaa yritetään kesyttää numeroiden avulla. Matematiikka tarjoaa mahdollisuuden toisenlaiseen todellisuuteen, joka muistuttaa joskus unen maailmaa.

Romaanin mies pelkää, mutta matematiikasta ja unista puhuessaan hän uskaltaa luottaa rakkauteensa: ”Katselen sanojasi pimeässä. Miten painavia ne ovat. Niiden alla minä en ole mitään. Pelkkää unta. Tämän tasakattoisen, harmaaksi rapatun talon lokerikossa. Kuin polttolasin läpi ruumiiseeni laskettuna. Ja sinä. Sinäkö siinä todella olet. Vierelläni väreilevä toivomus, jonka haluan toteuttaa. – – Kukaan ei tunne minua sellaisena kuin sinä unissasi tunnet. Tässä maailmassa olen niin pelottavan erilainen.” Myös naisen ja miehen symbioottisen suhde muodostaa aivan oman maailmansa: ”Jos vetäydymme kaikesta mitä sanat koskaan ovat sanoneet ja muodostamme omat mielipiteemme. Vain me kaksi.”

Rakkaudesta

Romaanin ensimmäinen osa on vahvempi kuin toinen, jossa siirrytään miehen ja naisen suhteesta hieman toisaalle. Dialogien intensiivisyys ja lumous kärsivät kolmannen osapuolen vallatessa tilaa parisuhteelta. Viimeiset luvut palaavat onneksi miehen ja naisen väliseen suhteeseen yhtä voimakkaasti kuin alussa.

Sirolan kirjoitustyyli on maaginen. Kerronta liikkuu notkahdellen mykistävän kauneuden ja banaalin kovuuden välillä. Tässä piilee sekä romaanin heikkous että hienous: Ajoittain vaikuttaa siltä, että syvä ja jopa meditatiivinen ote herpaantuu ja jäljelle jää vain julmaa puhetta ja alleviivattua vertauksellisuutta. Toisaalta tämä notkelma ajoittuu samaan kohtaan romaanin parisuhteen karikkojen kanssa. Kun naisen ja miehen välinen suhde ratkeilee, karisee myös romaanin kielen voima. Näin romaanin miehen epäluulo kieltä kohtaan osoitetaan myös kerronnan tasolla, sillä sanat eivät kanna tarpeeksi pitkälle.

Sirolalla on lähes pelottava kyky kirjoittaa rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta. Romaani kuvaa riipivästi kohtaamisen ja puhumisen vaikeutta mutta myös kauneimpien hetkien ainutlaatuisuutta. Mitään pelättävää ei ole on vaikuttava kertomus siitä, miten rakkaus kasvaa suuremmaksi kuin kyky hallita sitä: ”Rakkaus kasvaa pimeässä; pimeän pelkoa vasten sen oikein erottaa. Kuolemanpelkoa vasten yhä tarkemmin. Välillä rakkaus peittää meidät kokonaan näkyvistä. Silloin sitä ei näe.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto