Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkaudesta kouluun ja ihmiseen

Heidi Lakkala, 4.9.2009
Jouni Tossavainen: Koulu s., Like 2009

Jouni Tossavaisen Helsingin olympiavuoteen 1952 sijoittuva romaani on monessakin mielessä outo otus syksyn kirjamarkkinoilla. Nuoren ylioppilastytön ensimmäistä kouluvuotta kateederin ylemmällä askelmalla käsittelevä reilun kahden ja puolensadan sivun mittainen teos herättää ristiriitaisia tuntemuksia, kun kannen vihjaama annipolvamaisen kotoisa idylli saakin tragedian sävyjä tarinan edetessä.

Ylioppilas Aila Kaarina Heikarainen päättää testata käytännössä, olisiko hänestä oikeaksi opettajaksi. Idealistinen kaupunkilaisneito saa vuoden pestin peräkylän parakkikouluun. Tiivis kyläyhteisö ottaa Aila Kaarinan tukahduttavaan syleilyynsä. Yksikään nuoren kansankynttilän miespuolinen vieras ei jää kylän juoruämmiltä näkemättä. Oitis hänen on myös opittava erottamaan kylän nokkamiehet maanmatosista ja toimimaan tämän läksyn mukaan.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija-runoilija. Häneltä on ilmestynyt seitsemäntoista kaunokirjallista teosta, joista neljä on romaaneja. Savolaista äkkiväärää löytyy myös Koulu-romaanista. Kustantaja määrittelee Tossavaisen teoksen ”vikuroivaksi rakkausromaaniksi” ja ”rakkaudentunnustuksesi jokapäiväiselle koulutyölle”. Määritelmä raapaisee silti vain pintaa ja jättää oikullisemmat pohjavirrat huomiotta.

Ennakolta odotin tutustuvani humoristiseen sankarittareen ja hänen reippaisiin ja mitä todennäköisimmin romanttisiin edesottamuksiinsa jälleenrakennusajan alkeellisissa oloissa. Kehityskertomuksesta Aila Kaarina Heikaraisen tarinassa toki onkin kysymys. Syksystä kevääseen neito elää siihenastisen vaelluksensa rankimman vaiheen, joka vääjäämättä myös muuttaa hänen tulevaisuutensa. Tulevaisuus on jotakin aivan muuta kuin ne ruusunhohteiset unelmat, joita nuori ylioppilastyttö elätteli povellaan maaseudun oletettuun idylliin muuttaessaan.

Tossavainen on valinnut tyylilajikseen viehättävän vanhahtavan ja lystikkään humoristisen kerronnan, jota ilokseen lukee. Kieli on kirjoittajalla loistavasti hallinnassaan, ja hän myös on ottanut selvää aikakauden elämäntavasta ja merkittävistä tapahtumista. Autenttinen 1950-luvun tunnelma pohjustaa yhtä aikaa ikiaikaista ja perin modernia tragediaa. Aidosti yllättävä Tossavainen tarjoaa nautittavan lukukokemuksen, jonka ei soisi päättyvän kysymysmerkkiin sankarittaren tulevista edesottamuksista.

Hengen miekalla tietämättömyyden pimeyttä vastaan

Pidän Jouni Tossavaisen huolellisesta työstä, josta näkyy vaivannäkö ja myös menneen ajan eetos. Aila Kaarina Heikarainen on sisäistänyt kansakunnan sivistysfilosofian ja tulee aidon kansankynttilän mentaliteetilla sivistämään Suomen synkkiä saloja. Hänellä on missio, jonka takia hän uskaltautuu jäiselle riu’ulle talviaamuna, pakkautumaan jatkuvasti kaksiin villasukkiin vetävässä parakissaan ja nostamaan köyhän särpimensä piiloon rotilta ja hiiriltä.

Mission tekee helpommaksi kihlasormus, jolla pappiskokelas Paavo on rengastanut Ailan omakseen. Paavo puolestaan on ottanut omaksi missiokseen karaista morsiantaan alkeellisissa oloissa ennen papin aamenta. Aila on toisaalta ylpeä vastuullisesta tehtävästään, toisaalta hän kadehtii vastuuttomampaa ikätoveriaan Koppelomäen perällä:

”Milloin minä pääsen takasin samaan nuoruuden helppouteen? Tuskin koskaan, olenhan jo kihlauksella sitonut itseni yhteiseen päämääräämme, avioliittoon, jossa taistelemme paremman tulevaisuuden puolesta” (42).

Sodanjälkeisen sukupolven taistelutahto hehkuu nuoren opettajan koko olemuksesta. Elämä on työtä, jota tehdään kuutena päivänä viikossa. Väliajat sivistetään tietämätöntä kansaa ja herätellään nuoria aikuisia rakentavien puhdetöiden äärelle. Siinä sivussa sankaritar herättelee myös paikallisten nuorukaisten kuumempia tunteita. Ei kestä edes syksystä jouluun, kun Aila Kaarina Heikarainen on sekoittanut jo ainakin neljän nuorukaisen ja neljän anoppikokelaan päät.

Tossavaisen maaseutukuvauksesta löytyy elegistä kauneutta, jonka sydämessä elää elämäänsä arkinen koulutyö. Näin kuvaa päivän työtään Aila: ”Huomaan unohtaneeni kouluasiat, vaikka aamupäivän taistelin lasteni kanssa enkä voi väittää olleeni ehdottoman johdonmukainen määrätessäni rangaistusta sankarille, jonka mölinä ylitti tapettavan emakon vinkumisen” (46). ”Lieneekö monta ammattia, joissa aloittelija pannaan yhdellä kertaa näin monien ja suurten vaikeuksien eteen?” hän kyselee itseltään myöhemmin, kun joutuu nielemään ylpeytensä ja lähettämään pahoittelukirjeen aivan syystä rankaisemansa koululaisen kotiin (85).

Kokenutkin opettaja pystyy yhtymään Ailan seuraavaan pohdintaan: ”Alun alkaen on osattava opettaa oikealla tavalla, muuten kaikki kolmekymmentä ja seitsemän heinää ja puuta eivät pysy pystyssä viileässä viimassa. Työrauhan on säilyttävä, päiväkirjan on täytyttävä ajan tasalla, hyvässä hoidossa on oltava niin poissaolot kuin opetusvälineet ja muut tarvikkeet, joita ei ole tosin vara tilata tarpeellisinkaan käyttötarkoituksiin” (85).

Omaakin edistystä on opettajan ilo seurata. Aila huomaa: ”Kerta kerralta, viikko viikolta tilanne on kuitenkin helpottunut. Huolimatta poikien villeyden purkauksista kiroiluna, nahinointina ja raakana tyttöjen kiusaamisena huomaan saavani osakseni myös ihailua” (85). Koskettavasti ja osuvasti Jouni Tossavainen tavoittaa päähenkilön kasvun kokemattomasta maailmanparantajasta vastuulliseksi ja inhimilliseksi yksilöksi. Paikoitellen Aila Kaarina Heikarainen vaikuttaa jopa ikävuosiaan vanhemmalta.

Mustaksi ässäksi nimeämäänsä päiväkirjaan kansankynttilä kirjaa jokaisen oppilaansa kasvikunnan edustajien mukaan. Esimerkiksi: ”Mitrusen Maijasta aloitan ja hänet muistan suopursusta, joka murtuessaan tuoksuu pimeässä. Talvellakin suopursu muistuttaa vihreydellään siitä, että koulu on toivo pitkän polun päässä. Jossain ollaan silti perillä, valossa, kevään riemussa, lyhyessä kuin kukkimisen hetki” (60).

Juha puolestaan ”tekee sen, mihin Juuso yllyttää, aina paljain käsin ja valmiina tarttumaan naapurin tavaroihin – ja jos ei saa haluamaansa, niin kurkusta kiinni; nokkonen” (61). Kolmekymmentä ja seitsemän kasvikunnan edustajaa laskeskelee opettaja kylmänkyhmyisillä sormillaan parakkinsa pakkasissa.

Tieto lisää nuoren sankarittaren ymmärrystä. Kaupunkilaistytön ylenkatse maalaisten alkeellista elämäntapaa kohtaan karisee jo ennen joulutodistusnumeroiden antamista. Aila Kaarina alkaa ymmärtää, ettei savusaunan hämärässä ole yhtä helppoa pitää vihkoa siistinä kuin kaupunkikortteerin valossa. Didaktiikan klassikoihin tukeutuen nuori opettaja oivaltaa: ”Joulutodistuksen pitäisi toisaalta tukea lasta, toisaalta palvella sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniksi oppilaat ovat valmistumassa. Ainakin se on parempi kuin tämä sodasta kärsivä karu mutta kaunis maa, jossa en sallisi lasten kärsimyksiä heidän vanhempiensa köyhyyden takia” (101).

Marjan ja Shemeikan syndrooma

Joululoma näyttäytyy neljään osaan rytmitetyn romaanin kulminaatiopisteenä. Aila Kaarina päättää jäädä loman jälkeen kaupunkiin eikä enää palata parakkikouluunsa. ”Jos en lähde nyt, sydämeni jää tänne lopullisesti”, tietää rakastunut Aila (103). Hänen sydämeensä on jo muuttanut paikallisen talollisen renttupoika, jolla näyttää olevan valloituksia oman kylän lisäksi vieraammillakin palkisilla.

Nuoren neidon tilannetta ei helpota jumalinen sulhanen, jolta ei riitä lempeä eikä ymmärtämystä morsiamelleen. Hänelle ulkoapäin annetut moraalinormit ovat kaikki kaikessa. Upseerinpoika julistaa hyveellisesti: ”Pitää käsittää, että nämä vastukset on luotu kestettäviksi. Vaikeudet lujittavat liittoamme, ilman vastuksia sinusta ei kasva hyvää opettajaa. Miten sinä menestyisit seminaarissa, jos ensimmäiset vaikeudet harjoittelupaikassa kaatuvat minun niskaani?” (120).

Aila Kaarina ymmärtää sulhasensa puheet puheiksi vasta, kun tämä seksuaaliviettinsä vallassa alkaa lähennellä morsiantaan hautausmaakävelyn päätteeksi. Hetki on ratkaiseva. Neito oivaltaa voimansa naisena, eikä enää aseta Paavo-pappiskokelasta moraaliselle jalustalle. Paavon moraalinen lankeemus oikeuttaa myös Ailan tutkimaan itseään ja omaa seksuaalisuuttaan.

Oikeastaan Aila on jo ratkaisunsa tehnyt. Koppelomäelle palaa tytön sijasta nainen, ja kilpailu paikasta opettajattaren kapealla neitsyen sängyllä voi alkaa. Rakkain Ailalle on kuitenkin rentunsekainen shemeika Janne, joka ymmärtää kilpailutilanteen hektisyyden: ”Sinulla on vara valita, alli ja kuurankukkani. Sinun sylissäsi tanssivat ainakin neljän miehen ja anopin toiveet pitkin syksyä” (154). Aila tietää Jannensa luonteen ja on kuullut hänestä monet pahat puheet. Silti hän astuu silmät auki kohti kohtaloaan.

Viisikymmentäluvun kyläyhteisössä opettaja oli totinen kansankynttilä, jonka valo loisti vähemmän valaistuneille ja loi heihin moraalista rohkeutta. Koppelomäellä ei katsota hyvällä silmällä nuoren opettajattaren heilastelua. Häpeästä piittaamatta Aila Kaarina silti avaa sylinsä halunsa kohteelle, vaikka tietää toimivansa vastoin yhteiskunnan moraalikoodia.

Silti sankaritar haikailee mielessään anteeksiantoa kihlatultaan Paavolta: ”Miten minä saan syntini anteeksi Paavolta? Eikö papille pidä kertoa puhdas totuus, riittääkö se pesemään ruskeat verisynnit valkeiksi? Toisaalta totuuden kertominen Jannen sankartöistä tekee minusta tyhmän Sinunkin silmissä. Juhani Ahon Juhassa shemeikan kyytiin lähtevä Marja on viisas nainen minuun verrattuna” (232).

Aila Kaarina tietää astuvansa tragedian veneeseen, mutta ei halua tai katso voivansa jättää tätä koskea laskematta. Tapahtuu se tavallinen tarina. Tyhmä tyttö maksaa viulut, ja poika jatkaa valloituksiaan.

Varsinkin pikkukoululaiset usein yllättyvät huomatessaan, että opettajallakin saattaa olla yksityiselämä. Vielä muutama vuosikymmen sitten ammatteihin liittyvät odotukset kahlitsivat niiden edustajat tiukkaan pakkopaitaan. Etenkin Aila Kaarinan kaltaisen nuoren naisen omapäinen elämäntapa opettajattaren arvokkaassa roolissa tuomittiin lähes yhtä ankarasti kuin noidat roviolle keskiajalla. Tossavaisen Koulussa Aila Kaarina saa oman äänen omalle tarinalleen. Hän näyttäytyy romaanissa yksilönä, ei vain missionsa inhimillisenä välikappaleena.

Romaanin alussa Aila Kaarina Heikarainen antaa entiselle oppilaalleen tehtäväksi koota yhteen muistivihkojensa anti. Oppilas ei ensiksi tunnista vanhaa opettajaansa. Sitten hän löytää oman kirjansa nimeltään Eskimobaari opettajan eteispöydältä. Eskimobaari puolestaan on Jouni Tossavaisen oma romaani. Kuinka paljon Koulun taustalta löytyy todellisia tapahtumaketjuja, jää tässä yhteydessä ratkaisematta. Olennaista on se toden tuntu, joka Tossavaisen puhtaan romaanimuodon klassisesta edustajasta hohkaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto