Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun mies ei tiedä mitä haluaa

Artemis Kelosaari, 9.5.2015
Jouni Tossavainen: New Yorkin Lentävä suomalainen 429 s., Like 2014

Vuoden 2015 Savonia-palkinto lankesi pitkän linjan kirjailija Jouni Tossavaiselle (s. 1958). Palkitussa romaanissaan New Yorkin Lentävä suomalainen hän tarttuu kuuluisan juoksijan Hannes ”The Flying Finn” Kolehmaisen elämään, tai ainakin yhteen kevääseen siitä. Eletään vuotta 1921: ensimmäisen maailmansodan, Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen jälkimaininkeja, mutta myös ennennäkemättömän teknologista maailmaa, johon kuuluvat ”puhelin, sähkö, teräspalkit, hevosettomat ajopelit”.

New Yorkissa perheensä kanssa asuvaa Kolehmaista piinaavat lukuisat ristiriitaiset tunteet, halut ja odotukset. Yhtäältä Yhdysvaltain kansalaisuus on jo myönnetty, toisaalta koti-ikävä Suomeen kasvaa päivä päivältä. Vaimo Alma os. Johnson, syntyperäinen amerikansuomalainen, ei kaukaisista korpimaista piittaa, mutta eipä hän osaa arvostaa myöskään miehensä juoksijanuraa; ja onhan Kolehmaisella myös nuorempi neiti Johnson toisena ihastuksena. Kaiken lisäksi työväenluokkainen ja vasemmistotaustainen Kolehmainen on joutunut äärimmäisempien aatetovereidensa mustalle listalle juostuaan ”lahtarien kisoissa”.

New Yorkin Lentävä suomalainen ei ole juonivetoinen romaani. Se etenee niin tarkoituksettoman hitaasti, että sitä on suuri kiusaus kutsua jopa ylipitkäksi. Siksi Tossavaisen liittäminen veijariromaanin jatkumoon (kuten kannessa hehkutetaan) tuntuu erikoiselta. Veijariromaanit, vaikka voivatkin olla pitkiä ja polveilevia, ovat nimenomaan tapahtumakeskeisiä ja mukaansatempaavia. Tossavaisen romaanin dramatiikka sen sijaan on varsin hienovaraista. Pikavilkaisulla voisi erehtyä luulemaan, ettei siinä mitään tärkeää tapahdukaan.

Tällaiset teokset ovat äärimmäinen esimerkki siitä, mihin realismifetissi voi johtaa.

Romaani ei ole myöskään henkilövetoinen. Henkilöhahmot heräävät Tossavaisen käsissä vereviksi, mutta eivät niin vereviksi tai kiinnostaviksi, että he riittäisivät yksin vangitsemaan lukijan mielenkiintoa. Kolehmaisen treeniohjelman ynnä muun sellaisen kuvailulle Tossavainen puolestaan uhraa liikaakin sivuja – jos ei satu olemaan erityisen kiinnostunut urheilusta tai sen historiasta, moiset yksityiskohdat jäävät lukijalle yhdentekeviksi. Lieneekö tämän perusteellisuuden takana halu dokumentoida kaikki tositapahtumiin perustuva mahdollisimman tarkkaan, jotta kukaan ei pääsisi syyttämään kallisarvoisen Totuuden laiminlyönnistä?

Läksyihinsä tukehtuva kirjailija

Suomalaista proosaa on vallinnut pitkään ohjenuora, jonka mukaan ns. tavallisen ihmisen arkeen keskittyvä mahdollisimman tiukka realismi on kirjailijan korkein hyve. Menneistä ajoista kertovat romaanit eivät ole tästä poikkeus, eivät ainakaan enää; vielä toisen maailmansodan aikaanhan juuri historian inspiroimasta kaunokirjallisuudesta saattoi löytää jonkinlaista mielikuvituksen lentoa ja tapahtumien iloista värittelyä, kuten esimerkiksi Waltarin teoksissa. Vaikka Tossavainen tavallaan seuraa historiallisen fiktion vielä varhaisempaa perinnettä ottamalla päähenkilökseen jonkinasteisen ”suurmiehen”, hän ei jää toiseksi yksityiskohtien kuvailussa.

Hidassoutuisuus tuo toisaalta mieleen myös tavan, millä jonkun Neal Stephensonin kaltaiset kirjailijat rakentavat historiallisia romaaneja: he vievät äärimmäisyyksiin taustatutkimuksen aikakaudestaan ja yrittävät luoda realismin tuntua latelemalla loputtomiin arkisia yksityiskohtia sekä pudottelemalla aikalaisten nimiä. Lopputuloksena on monisatasivuinen tiiliskivi, jonka historialliset puitteet ovat kyllä varmasti kunnossa, mutta joka jää fiktiona pelkästään puuduttavaksi.

Tällaiset teokset ovat äärimmäinen esimerkki siitä, mihin realismifetissi voi johtaa; niihin näet kuuluu myös Lentävä suomalainen.

Kaiken tämän jälkeen lienee arvattavaa, että Tossavainen ei osallistu Kolehmaisen sankarimyytin ylläpitoon. Hänen Lentävä suomalaisensa on yksinkertainen kansanmies, joka hieman vaivautuu hänelle osoitetusta huomiosta ja on ylpeä varsinaisesta ammatistaan, muurarista. Ainoa kohta, missä juoksemisessa esitetään minkäänlaista hohtoa, on loppupuolella kuvailtu New Yorkin läpijuoksu – Kolehmaisen tuskaisa kamppailu voitosta esitetään amerikkalaisen miehisyysmytologian termein, paatoksena ”yksinäisistä metsästäjistä”. Muutoin Kolehmaisen elämä kuitenkin näyttäytyy hyvin yksitoikkoisena taivaltamisena juoksemisen, työmaan ja kodin välimaastossa.

Tempoilua kahden ääripään välissä

New Yorkin Lentävä suomalainen on raskassoutuisuudessaan puuduttava, mutta onnistuu olemaan ajoittain myös sekava. Eikä vain siksi, että samankaltaisina toistuvat tapahtumat Kolehmaisen arjessa alkavat puuroutua viimeistään jossain sivun 300 paikkeilla. Räikein esimerkki ovat osissa IV ja V tapahtuvat perustelemattomat näkökulmanvaihdokset, joista ensimmäinen vaikutelma on itsetarkoituksellinen temppuilu. Jossain vaiheessa tämä poukkoilu muuttuu vaikeaksi seurata, kun ensimmäisen ja kolmannen persoonan kerrontaa sekä otteita selostajan puheesta tungetaan lähestulkoon samaan kappaleeseen yliviivauksineen kaikkineen eikä niiden tyyli poikkea millään lailla toisistaan.

Onko Tossavainen ehkä halunnut tällä sekavuudella korostaa Kolehmaisen oman mielen tai urheiluhysterian sekavuutta, tai näkökulmanvaihdoksilla sitä, kuinka hänen päähenkilönsä joutuu ajattelemaan itseään lukemattomien muidenkin näkökulmasta? Olisi sen silti voinut paremminkin toteuttaa. Lainaukset kirjeistä, lehtijutuista ja selostuksista olisivat ajaneet sellaisinaankin perille viestin siitä, että Kolehmainen elää jatkuvien ristiriitaisten odotusten paineessa. Ei liioin Kolehmaisen oma ääni ole huono idea, mutta sitä olisi helpompi kuunnella, jos luku tai pari olisi ollut kokonaan minä-kerrontaa. Tai edes jos minä-kerrontajaksot olisivat olleet selkeämmin otteita hänen treenauskirjastaan.

Tossavainen ei osallistu Kolehmaisen sankarimyytin ylläpitoon.

Romaanin ehkä vaikuttavin kohtaus löytyy aivan loppusuoralta, sivuilta 420-423. Väitän kyseessä olevan myös romaanin merkityksellisimmän kohtauksen; sisäinen monologi, joka kiteyttää sen, mistä menneissä neljässäsadassa sivussa todella oli kyse.

Rekulaari vehnänen, joka ei ota vastuuta mistään, sanoi Alma. Kun et pääse pakoon, työnnät pääsi piiloon ensimmäiseen pensaaseen. Jänis sinä olet, ota järki käteesi, do what the husband needs to be done. Elämä oli ohi. [ – – ] Kukaan ei muista sadan vuoden päästä maanpetturia, miksi muistella olympiavoittajaa joka lensi pesästä, käänsi kylmästi selkänsä maailman parhaalle sulatusuunille. Sinne jäi hänen rakkautensa, katosivat nuoruuden parhaat vuodet, loput paikallaanjuoksua ja sen muistelemista. Oli aivan sama, odottaisiko satamassa yleisömeri, kunniakomppania tai Petrogradista lähetetty tappaja vaaleanpunaisten ruusujen kanssa.”

New Yorkin Lentävä suomalainen nimittäin kertoo ennen muuta tahdottomuudesta ja loputtomasta jahkailusta. Ehkä tässä onkin hidassoutuisuuden perimmäinen merkitys. Miten Kolehmainen lopulta reagoi ristiriitoihin Suomen ja Amerikan, juoksijanuran ja muurarinammatin, avioliiton ja sen ulkopuolisten halujen välillä? Vaikenemalla. Passiivisena hän antaa maailman lipua ohitseen ja asioiden mennä miten menevät, ilman kunnianhimoa sen paremmin kuin velvollisuudentuntoakaan. Lopun vuodatus on tietenkin myös kaiken merkkihenkilöyden perimmäinen, kauhistuttava kysymys: mitä siitä kaikesta todella jäi käteen? Oliko se kaikki todella sen arvoista?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto