Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oatesin romaanin Kosto: rakkaustarina alkuperäinen nimi on Rape: A Love Story. Se on hyvä nimi, joka paradoksisuudessaan tiivistää romaanin idean. Tapahtumat saavat alkunsa nuorehkon yksinhuoltajaäidin raiskauksesta. Poliisi, joka edellisessä elämässään näki Persianlahden sodassa sielunsa kuolevan, tulee ensimmäisenä rikospaikalle. Kun tutkimusten jälkeen oikeus ei näytä toteutuvan, mies saa syyn lähteä kostamaan syyllisille. Rakkaudestako poliisi tekonsa tekee, sitä hän ei tiedä itsekään. Jos rakkautta on, traumatisoitunut äiti ei voi siihen vastata, mutta äidin raiskauksen todistanut tytär ajattelee lopun elämäänsä poliisia.

Uusi romaani on kirjailijan suomennetussa tuotannossa erikoisuus. Oatesilta on tätä ennen suomennettu useita romaaneja, joista viimeisimmät, Blondi (2001), Putous (2006) ja Haudankaivajan tytär (2009) ovat olleet tiiliskiviä, kärjessä Marilyn Monroen elämään pohjautuva Blondi yli tuhannella sivulla. Uusi kirja sen sijaan on ohut. Tällä kertaa Oates pystynyt hillitsemään sanakoneensa ja karsimaan juonen olennaisimpaan.

Ominaista Oatesille on naisten kärsimyksen kuvaus, joten aiheeltaan Kosto on tyypillinen. Itse asiassa Oates on ollut niin vimmaisen intoutunut naisen kärsimyksen yksityiskohtaisesta ja realistisesta kuvauksesta, että olen ihmetellyt, mikä kirjailijaa oikein riivaa. Outona olen pitänyt sitäkin, että välin lähes sosiaalipornon asteelle uupuva kirjailija mainitaan kerran toisensa jälkeen Nobelin voittajaehdokasta veikattaessa. Tätä pohdin varsinkin Haudankaivajan tytärtä läpi kahlatessani, kun yksityiskohtaisesti kuvatuille hirveyksille ei näkynyt loppua.

Kostossa, outoa kyllä, maltetaan kuvata tiivistetysti ja alleviivausta välttäen jopa perus-Oatesille niin herkullinen raiskauskohtaus. 12-vuotias tytärkin jää koskemattomaksi, paitsi psyykeltään, johon äidin raiskauksen todistaminen ja sen aiheuttama äidin romahtaminen jättää pysyvät jäljet. Tarkemmin keskitytään raiskausta edeltäviin hetkiin, sen osoittamiseen, miten monessa kohtaa juoni olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan ja raiskaus jäädä tapahtumatta.

Romaani on kirjailijan suomennetussa tuotannossa erikoisuus.

Raiskauksen jälkeen ovela puolustusasianajaja kääntää mustan valkoiseksi, raiskatun huoraksi. Odotin hekumointia raiskatun kärsimyksillä epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käänteissä. Mutta ei, keskiöön nousee poliisimies, joka päättää toteuttaa oikeuden.

Ei Oatesia tietenkään ole tyhjästä keksitty Nobelin saajien listalle. On epäreilua tuomita hänet sen perusteella, mitä hänen käsittämättömän laajasta tuotannostaan on suomennettu. Eikä hän suomennostenkaan perusteella ole vain sensaatiokirjailija. Hänellä on myös hieno lause (ja taitavia suomentajia, tässä kirjassa Kaijamari Sivill). Blondin alku on yksi hienoimmista, joita olen lukenut. Eikä Putous jää paljon jälkeen.

Henkilökuvauksessa Oates on mestari, jos malttaa pitää adjektiivinsa kurissa ja muistaa sukeltaa välin pintaankin henkilöidensä tajuntojen syövereistä. Juonen koukutuksen hän myös taitaa, kuten moni muukin arvostettu amerikkalaiskirjailija, vaikkapa Toni Morrison.

Kostossa en hurmioitunut lauseiden taituruudesta oikeastaan missään kohdassa, mutta en moittimaankaan ruvennut. Kertojaratkaisu oli kiinnostava: suuri osa romaanista on kerrottu puhutteluna raiskatun naisen tyttärelle. Kuka kertoja on? Anonyymi kertojahahmo, ruumiiton agentti, vai joku henkilöistä?

Henkilöissä on arvoitusta, miehetkään eivät tässä kirjassa ole pelkkiä hirviöitä.

Kertojaratkaisu on yksi esimerkki avonaisuudesta, joka tekstiin oli maltettu jättää. Henkilöissä on arvoitusta, miehetkään eivät tässä kirjassa ole pelkkiä hirviöitä, kuten aikaisemmissa romaaneissa. Ritarillisessa poliisimiehessä on monitahoisuutta, eivätkä hänen motiivinsa ole valmiiksi kirjoitettuja.

Etunsa on Oatesin laajoilla eepoksillakin. Vaikka niissä olisi karsimisen varaa, laveasti rakennetut henkilöt vetävät lukijan kuin pakotettuna osaksi kertomuksen maailmaa. Sen myötä lukija voi tuntea romaanihenkilöiden kokemat kauheudet omassa itsessään, tapahtumat ja henkilöt jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Näin ei käynyt Kostossa, jonka pystyy lukaisemaan yhdessä illassa.

Ennen Oatesia luin suomalaisen romaanin, Markus Nummen Karkkipäivän. Koukutuksen osaa Nummikin, kuten myös henkilöhahmon rakentamisen. Mutta mukana oli nykykirjallisuudessamme niin muodikas kirjailijan raskas omatunto: mikä oikeus minulla, kirjailijanturhakkeella, on kirjoittaa toisten kärsimyksistä?

Oatesia lukiessa voisi yhtä lailla pohtia, mitä se ketään hyödyttää, että keskiluokkainen lukija jää viikoksi miettimään fiktiivisten henkilöhahmojen kohtaloita. Alkaako lukija toimia parantaakseen kärsivien naisten elinoloja? Kukaan naisia hakkaava ja raiskaava mies ei Oatesin kirjoihin edes tartu tai lukemisen aloitettuaan sysää kirjan syrjään: tekijöihin Oates ei pysty vaikuttamaan.

Oates ei kanna huonoa omatuntoa. Kostossakin on metafiktiivinen hetkensä, mutta sen merkitys on aivan toinen kuin Nummen romaanissa. Äiti ja tytär ovat matkalla golgatalleen ja katselevat rapistuneen urheiluhallin seinällä koreilevaa merenneitoa, jota tyttö on aina kammonnut. Äiti tuhahtaa: ”Mitä itua missään keksityssä on? Kai se on vain eksoottista katsottavaa miehille. Miehet näitä juttuja keksivät.”

Vaikka henkilöt väheksyvät kertomusten voimaa, Oates ei niin tee. Viittaus Andersenin sadun kärsivään merenneitoon korostaa erityisesti naiskirjailijan tehtävää ja merkitystä.

Oates keksii keksimistään. Hän kirjoittaa paksuja kirjojaan kaksikin vuodessa, joka vuosi. Hän on feministinen kirjailija, joka kuvaa naisia, joiden elämä maan kamaralla on kävelyä lasinsirpaleilla, eikä kukaan kuule heidän ääntään. Näiden naisten äänen Oates kirjoittaa ilmoille, kirjoittaa kuin riivattuna.