Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lentäjäpoika, yrittäjäsankari siis itsekin

Ville Ropponen, 19.12.2019
JP Koskinen: Tulisiipi 352 s., Like 2019

JP Koskisen Tulisiipi on Neuvostoliiton lavasteissa kuljeskeleva aikuisten satu, waltariaaninen seikkailuromaani. Lämpöisessä melodraamassa henkilöt ovat tyyppejä, kerrontakeinot tuttuja ja turvallisia. Kaipaavatko ihmiset tässä ilmastonmuutoksen uhkaamassa ajassa tällaisia viihteellisiä taruja modernisaation voittokulusta ja tahdon riemuvoitosta?

Koskista voisi joku pitää virtuoosina. Hän on julkaissut 15 vuoden aikana kolmisenkymmentä teosta eri tyylilajeissa scifistä dekkariin, satiirista goottilaiseen kauhuun ja historialliseen romaaniin. Ainakin hän on ahkera puurtaja, joka tuntuu kääntyvän aina sinne minne kirjallinen trendi virtaa. Kiireisessä ja hajamielisessä ajassa, joka arvostaa laadun sijasta määrää, tässä ei ole mitään outoa. Mutta näkyykö hoppu tavalla tai toisella lopputuloksessa? Koskisen Tulisiipi oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas ja voitti Savonia-palkinnon. Tämä lataa romaanille isoja odotuksia nimenomaan kaunokirjallisuutena.

Koskinen on julkaissut 15 vuoden aikana kolmisenkymmentä teosta eri tyylilajeissa.

Tarina Yhdysvaltain Minnesotasta Neuvosto-Karjalaan muuttavista amerikansuomalaisista vaikuttaa aluksi kiinnostavalta. Amerikassa poika nimeltä Kaarle Kuura eli Charles Frost ja hänen perheensä elävät 1929 alkaneen suuren talouslaman keskellä ja dollarin vankina; köyhyys uhkaa. Kiertävät agitaattorit houkuttavat lähtemään Edvard Gyllingin johtamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä piisaisi työtä, vaurautta ja tasa-arvoa; työläiset päättäisivät asioista.

Koskinen kertoo tarinan Kaarlen vinkkelistä. Kerronnallisia keinoja käytetään niukasti, toiminta on etusijalla. Kielenkäyttö ei ole omaperäistä, mutta fingelskaa on mausteena. Kaarle määrittyy lähinnä sen mukaan, että hän haluaa lentää.

Teknologian väkeä, triviaalia kerrontaa

Koneen mahti oli ylittämätön ja kuka hallitsi konetta, hän hallitsi maailmaa”, ajattelee Kaarle katsoessaan lentonäytöstä. Lentäjäsankari Charles Lindberg kehuu häntä, mikä siivittää pojan lentomaniaa.

Teknologinen edistys käydään läpi Kaarlen Amerikan läheisten kautta: vanha intiaani Kolmea arpea karautteli preerialla, isoisä kengitti hevosia ja isä on automekaanikko. Poika ponnistaa tyvestä taivaalle. Neuvostokommunismi näyttäytyy edistyksen korkeimpana asteena, vaikka Kaarlen isoäidillä onkin fatalistiset epäilyksensä.

Koskisen romaanissa koneisto kehittyy kohti kosmosta, mutta valtavien historiallisten voimien heittelemä ihminen ei henkisesti edisty. Onko tämä osuva vai lattea ajatus, on hieman makuasia. Proosan keinojen tulisi kuitenkin kehittyä tai ainakin vaihdella, vaikka kuvattaisiin kehittymättömyyttä.

Koskiselle näin ei ole. Tulisiipi on kieleltään, juonikuvioltaan ja tietopohjaltaan triviaali. Ehkä romaanin kohderyhmä on melko tietämätön lukija, joka ei tunne nykykirjallisuuden keinoja? Kerronnan yksinkertaisuus on perusteltua alussa, kun Kaarle on kasvava lapsi ja nuori, mutta hän ei kehity, eikä kerronta muutu romaanin myötä. Tulisiiven ennalta-arvattavuus sekä ilmaisun ja kerronnan yksitoikkoisuus alkavat pikkuhiljaa tuntua lukijan aliarvioimiselta. Koskinen alleviivaa asioita, eikä jätä mitään rivien väliin. Ajatustasoltaan romaani jää melko sovinnaiseksi. Ja niin historiallisesta romaanista kuin onkin kysymys, uutta historiantulkintaakaan ei ole tarjolla.

Neuvostovalheista yrittäjähenkeen

Perillä Neuvosto-Karjalassa autoritaarisuus, elämän karuus ja valheellisuus läjähtävät Kaarlen perheen kasvoille. Kaarlesta tulee venäläisittäin Gennadi Zamorozkin. Hän pääsee opettelemaan lentämistä: selviää, että hän on luonnonlahjakkuus.

Suuren terrorin 1937–1938 ihmisten katoamiset ja teloitukset pelästyttävät Kaarlen perheen lopullisesti. He päättävät lähteä takaisin Yhdysvaltoihin. Mutta pääsevätkö kaikki perheestä palaamaan?

Elämä Neuvosto-Karjalassa ja unelmien romahdus on romaanissa vain yksi episodi. Sen jälkeen tarinaan roimitaan mukaan tavallisesti Neuvostoliittoon liitettyjä aineksia, kuten Gulag-leirejä, taistelua toisessa maailmansodassa ja kylmän sodan aikainen kilpa avaruuden valloittamisesta. Mihinpä muualla Kaarle lopulta päätyisi kuin liitelemään kosmokseen eräänlaisena Juri Gagarinin etiäisenä?

Lentäminen esitetään romaanissa vapauden vertauskuvana, ujostelematta vertauksen kliseisyyttä.

Kaarlen lisäksi muutkin henkilöt jäävät tyyppihahmoiksi. Lentäminen esitetään romaanissa vapauden vertauskuvana, ujostelematta vertauksen kliseisyyttä. Samoin lentokone modernisaation metaforana on lähes nolostuttavan usein käytetty. Tulisiipeä leimaa lisäksi aneemisuus: haju- ja makuaistimuksia on vähän, todellisuudenkuvaus jää hieman paperiseksi.

Romaanin tarinaan on ympätty mukaan rakkaustarina Kaarlen ja lapsuudenystävä Lindan välille. ”Kreisi boi sai siivet selkään…” runoilee Linda Kaarlelle lorussa, jonka lopussa välähtää romaanin nimi, ”tulisiipi”, se on intiaanisedän Kaarlelle antama nimi. Lemmentarina tuntuu päälleliimaltulta ja ulkokohtaisen siveältä.

Kaarle ja Linda ovat ovat olosuhteiden uhreja, mutta ei heistä kumpikaan edes yritä olla sopeutumatta. Romaanin eetokseksi määrittyy jonkinlainen tee-se-itse-yrittäjäsankaruus. Kaarle ja Linda eivät usko kollektiivisiin tuntoihin, vaan he ovat opportunisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä menestystä – tällä tavoin melko nykyaikaisia tyyppejä! Lindasta tulee KGB-upseeri, joka järjestää Kaarlen työleiriltä kosmonauttikoulutukseen.

Neuvostoliitosta, rakkaudella?

Neuvostoliitosta vaikuttaa tulleen yksi 2000- ja 2010-luvun kotimaisen kirjallisuuden isoista aiheista – lopultakin, voisi joku sanoa. Neuvosto-Karjalasta on kirjoitettu viime vuosina monessa romaanissa, kuten Arvi Pertun Papaninin retkikunnassa (2006) ja Antti Tuurin Ikitiessä (2011). Inkeriläisten kohtaloita on sivuttu ainakin Jari Tervon Matriarkassa (2016), kuten myös sukulaiskansa virolaisten polkuja esimerkiksi Sofi Oksasen teoksissa. Näkökulma Neuvostoliittoon on poikkeuksetta asemoitunut kansallisvaltion telineisiin, on setvitty suomalaisten tai ”heimoveljien” kohtaloita – tästä ei tee poikkeusta edes Katja Ketun romaani Yöperhonen (2015) – se sijoittuu suomalais-ugrilaisen kansan asuttamalle Marinmaalle.

Koskisen Tulisiiven asetelma tuo mieleen Katri Lipsonin esikoisromaanin Kosmonautti (2008). Murmanskiin sijoittuva Kosmonautti kertoo avaruudesta unelmoivasta pojasta, mutta pääosaan nousee rakkaustarina.

Neuvostoliitosta vaikuttaa tulleen yksi 2000-luvun kotimaisen kirjallisuuden isoista aiheista – lopultakin, voisi joku sanoa.

Onko Koskisen Neuvostoliitto sitten uskottavasti kuvattu? Perusasiat on toki opiskeltu, esimerkiksi Gulag-leirikuvauksessa käytetään kai lähteenä Varlam Šalamovin Kolyman kertomuksia, niin samanlaisia tapahtumia Koskisella on. Hän tosin käyttää väärää sanaa erämaassa kasvavasta havupuusta, se ei ole ”setripuu”, vaikka puu onkin venäjäksi ”kedr” ja englanniksi ”cedar”, vaan suomeksi puhutaan siperiansembramännystä. Vastaavia virheitä on romaanissa muitakin, kuten päähenkilön venäläisen isännimen väärä kirjoitusasu, vaikka Tulisiipi pakeneekin liikoja yksityiskohtia.

Koskisen Neuvostoliitossa ei juuri näy propagandaa, ohi suun puhumisen pelkoa, ideologista intoa tai arkielämän karkeutta, sekavuutta ja selviämistä. Tulisiiven Neuvostoliitto on lähinnä melodraaman lavaste.

Mutta jos Koskisen tyylilajiksi ajatteleekin viihderomaanin, niin teos näyttää paljon paremmalta: rakenne on ehyt ja hengittää; rytmi rullaa, kerronta on kepeää, kieli sujuvaa. Romaanissa on joitakin taitavia jaksoja ja pätevääkin kuvausta. En epäile etteivätkö Kaarlen elämän kokonaisvalotuksena tarinoidut kohtalonpyörteet Neuvostoliiton suomalaissyntyisenä forrestgumpina viehättäisi monia, kun kerronnan keinot ovat ikään kuin Hollywood-kassamagneettien tapaan tuttuja. Kaunokirjallisuutta etsivää romaani lähinnä tylsistyttää.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto